Kaurisenergiaa:
Olen kyllä ruikuttanut kurjaa kuutani useissa topiceissa, mutta menköön tämä vaikka terapiana
Äitini muutti kotoa pois, kun olin n.6-vuotias. Tämä on varmaan selkein esimerkki. Hän ei muuttanut kovin kauas ja näimme joka toinen viikonloppu, mutta kuitenkin.
En ikinä joutunut kokemaan sen enempää ruumiillista kuin henkistäkään väkivaltaa.
Koti (se paikka, jossa kulloinkin asun, ei siis nimenomaan lapsuuden koti) on aina ollut minulle turvapaikka. (Kuu neljännessä huoneessa)
Lähinnä kai joku jatkuva emotionaalinen epävakaus perhe-elämässä ja isän mielenterveysongelmat varjostavat lapsuuttani.
Joku äitien ja tytärten jatkuva ketju kyllä on erittäin selkeästi näkyvissä. Minä kävin marinoineni oman äiti hermoille, joka taas oli lapsena rassannut oman äitinsä hermoja valituksellaan ja nyt yritän kovasti olla hermostumatta oman tyttäreni ruikutukseen.
Sukuvikana jatkuva marmatus...
Nyt huomaan, kun tyttäreni on suurinpiirtein saman ikäinen, kuin itse olin äitini "lähtiessä", että salaa epäilen äitini
jättäneen minut juuri sen kiukuttelun ja marmatuksen takia...
Nämä syvimmät tunteet tuppaavat jäämään minulla niin syvälle, että koen nyt yli kolmikymppisenä tunteita, joita joku toinen olisi tuntenut silloin kuusivuotiaana.
Tyttärellänikin on
kartallaan, ja nyt yritän kovasti tehdä työtä sen eteen, että en siirrä näitä sukurasitteita pidemmälle. Omat toistuvat masennusjaksoni tekevät sen kyllä aika hankalaksi.
Karmeita riitoja saamme silloin tällöin aikaiseksi ja minä huudan pää punaisena, mutta yritän myös riidan jälkeen sovitella ja puhua asiat halki rauhassa sekä pyytää anteeksi käytöstäni, mikäli koen siihen olevan aihetta (ja usein on
).
Äitien ja tytärten ketjussa on kuitenkin valoa näkyvissä.
Minun äitini pohti muutama vuosi sitten, että suunta on ihan selkeästi parempaan päin. Joka sukupolvi hänen mukaansa "hallitsee äitiyden" aavistuksen verran paremmin kuin edeltäjänsä.
Otin tuon lausahduksen suurena kohteliaisuutena.