Pöh, yritin äsken lainauksen kanssa, mutta sekaisin meni. Jos joku ehti ihmetellä, että teksti tuli ja meni.
Mutta Rauhis, otit esille asian, jota itse olen myös miettinyt.
Esim. Kun minut tässä haukuttiin oikein olan takaa, eräs ystäväni lohdutti minua sanomalla, että hän koki minut peilikseen. Sen voi ajatella monella tavalla, ainakin kahdella.
1. Että olen hänelle peili, joka heijastaa hänelle hänen oman kuvansa, ja hän huutaa koska se heijastus on herättänyt hänet, todentanut jotain hänestä itsestään.
2. Että tuo HEIJASTUS onkin hänen oma kuvansa jonka hän näkee ja hän haukkuu PEILIN.
Kun toinen kääntää selän peiliksi. Siitä minulla hyvänä esimerkkinä se, kun ystäväni kai väsyessään minuun, käänsi todella selän ja lähti. Kysyin kerran häneltä miksi hän tämän teki. Hän vastasi: -Jotta sinulla olisi suurempi peili nähdö itseäsi. Tätäpä jäin miettimään. Ja kun tarkkailin, niin onhan minun katsottava silloin enemmän itseäni, että mitä tässä onkaan tapahtunut. Eikä ilmiö mitenkään mairitteleva ollut. Näin vaativan itseni.
Eli tässä tapauksessa todella olisi syytä katsoa tuohon selkään, ei sitä, vaan siitä sitä peiliä mitä se kertonee.
En tiedä ymmärränkö nyt Rauhiksen asetelmia. Teet ne aika monimutkaiseksi, mieli kiertyy ja ymmärrys vääntyy vaikka mihin.
Ymmärrän peilivertauksen suhteessa yksinapaisuuteemme, itsekeskeisyyteemme- ja riittoisuuteemme, että emme löydä tietä ulos ilman tuota peiliä, josta vasta voimme objektiivisena katsella sitä luomusta, mitä ihmisen on mahdollista olla. Heijasteina. Voimmeko koskaan nähdä kokonaisuuksia siinä ja kestäiskö meidän 'mieli' ja tunne-elämä nähdä vielä kokonaisuuksia. Kun ymmärrän, että olemme vasta kasvamassa ihmiseksi.
Vaikeita juttuja, josta heitämme ajatuksen vain fraasina ilman että syvennymme siihen, mitä se kantaa sisällään.
Ollaanko mistään langanpäästä saatu kiinni?
