Minä tunnen yleensä lämpimän painon tunteen päälaellani,
muutun rauhalliseksi ja rakkaudelliseksi,
näen kaiken ylempää ja laajemmin kuin normaalisti.
Jos haluan kirjoittaa,
sanat putoilevat näppäimille
kuin olisivat omia ajatuksiani,
vaikka sisältö ja lauserakenne olisivat muuta.
Samalla näen asiat joista kerron,
ymmärrän ja opin.
En voisi kirjoittaa jälkeenpäin,
sillä en muistaisi mitä näin.
Joskus sanat tulevat suuhun,
hitaasti, painokkaasti,
yksinkertaisin lausein
mutta silti avaruuksia syleillen.
Toisinaan kuulen ne sisäisesti
ja muotoilen lauseiksi tilanteeseen soveltaen.
Taivaallinen tiedon arkku on mittaamaton.
Siellä piilee opetusta
niin paljon kuin ehtii vastaanottaa.
Mutta sitäkin vain sopivassa määrin.
En tahtoisi tuosta tilasta pois,
sillä silloin olen yhteydessä syvimpään Itseeni,
Jumalaani ja jumaluuteeni.
Vastahakoisesti palailen takaisin
noiden taivaallisten välähdyksien jälkeen.
Keho on lämmin, raskas ja rento
eikä kaipaa minkään valtakunnan virikkeitä.
Mutta sitten kun olen palannut maahan,
onkin hirmuinen nälkä!
