seuraava »

[Asterix]

Ihmissuhde-keskusteluja, joissa puhutaan erosta,
on hurja määrä täällä.

Ero ei ole koskaan helppoa, oli sitten eroamassa omasta
halustaan tai vastoin tahtoaan.

Miten siis selviät erosta?


Tässä oma keinoni, olin sitten eronnut omasta tai toisen aloitteesta.


Pidän suosiosta pari sydänsairaus päivää,
jolloin en tee mitään ylimääräistä,
kuin olen vain itseni kanssa.

Työnantajalle voi ilmoittaa äkillisestä ripulitaudista,
jos ero ei satu viikonlopulle tai lomalle.
Toki on hienoa ja kunnoitettavaa,
jos pystyy pinnistelemään töissä
seuraavaan vapaisiin päiviin.

Auttaa, jos pystyy vaikka kevyt paastoamaan surua pois.
Suruun syöminen yleensä vain pahentaa omaa oloa,
siis ainakin minun oloa.



Pidän 5 päivän sääntöä,
joka tarkoittaa käytännössä 5 päivän hiljaisuutta exään,
vaikka atomipommi tippuisi justiinsa siihen viereen.

Siis ei puheluita, tekstiviestejä, e-maileja, tapaamisia,
postikortteja tai savumerkkejä exälle,
enkä myöskään vastaa hänen puheluihin, sms, e-mail
-tai posikortteihin tai savumerkkeihin.

Yleensä näiden päivien aikana ilkeinkin ex lauhtuu
kummasti ja usein pyrkiikin jo takaisin. 
Oiva lähtökohta selvittää asiat ja aloittaa
vaikka sitten alusta tai sitten ei.


Kun pahin tunnejärkytys on ohi, yleensä
luonnollisesti iskee yhtä aikaa sekä (saakelinmoinen) ikävä,
että (jumalaton) kostonhimo.

Pidän sitä aika luonnollisena tunteena.

Energiaa onkin tuolloin kuin pienessä kylässä
ja ajatuksia ja ideoita aivan liikaa sitä toista kohtaan.

Tässä vaiheessa otan tietoisesti itselleni
jonkun uuden harrastuksen tai teen jotain muuta
tavallisuudesta poikkeavaa,
joka vie huomioni ja aikani jonnekin muualle
kuin exään yksinkertaisesti siitä syystä,
että joka ainoa idea ja ajatus tuolloin on erittäin HUONO,
eikä niitä missään nimessä pidä mennä toteuttamaan.

Ainoa, jonka toteutan, niin se uusi harrastus/tekeminen,
jolla ei ole mitään tekemistä ja kosketusta exän kanssa.

Odotan siis kun järkeni on tunnekuohuista selkeä.

Liikunta auttaa purkamaan ylimääräisiä höyryjä
-> Kuntosalille, lenkille ja uimaan.

Vesi rauhoittaa
-> uin tuolloin yleensä paljon, otan pitkiä kylpyjä/suihkuja,
käyn kylpylässä, kävelen veden äärelle (joki/järvi/meri).



Jos sitten olen alun alkaenkin valinnut huonosti
ja saanut käsiini ilkeän paskiaisen,
joka tykkää pelata ihmissuhde pelejä ja kokeilla
tunteitani ja uhkailee suhteen lopettamisella
ja/tai tekee ongelmia typeristä asioista...

- Olen huomannut, että tälläinen henkilö yleensä todennäköisesti
joko testailee tai sitten hakee konkreettista syytä
suhteen lopettamiselle.

Lopetan siis suhteen suosiolla,
vaikka sydämeen sattuisi kuinka
- tarvitsee tiettyä masokistisuutta.

Kysymys on järjellinen.
Minä en millään voi olla suhteessa,
jossa en tunne oloani hyväksi ja mukavaksi.
Tykkään, että tuollaisessa suhteessa ei mikään ole miellyttävää,
eikä siinä ole mitään järkeä olla koko ajan onneton
- niin masokisti en sentään ole.

Kun toinen haluaa laittaa suhteen poikki,
niin ainoa rehellinen vakio-vastaukseni kuuluu;
"Surullista, että olet tullut moiseen johtopäätökseen"

En koskaan kysele syitä tai vaadi vastauksia.
Hän on varmasti ihan oikeassa omasta halustaan ja tunteistaan
ja selittää tuhannen prosentin varmuudella miksi,
mutta olen huomannut, että
jos nainen alkaa kyselemään,
syyttelemään ja tenttimään miksi,
niin aivan varmasti mies käy
ylimieliseksi/alkaa riitelemään/sulkeutuu/tms.

Olen siis hiljaa pahoitteluni jälkeen
ja kuuntelen, mikäli hänellä on jotain sanottavaa
ja yleensä onkin, jos itse pysyy hiljaa.

Olen aivan liian surullinen, laiska ja mukavuudenhaluinen
rasittaakseni itseäni tenttimisellä tuollaisessa tilanteessa.
Päätöshän oli hänen, ei minun,
joten miksi minun pitäisi vaivautua selvittelemään?

Minä myös jään kuuntelijan rooliin,
vaikka kyyneleet valuisivat valtoimenaan
ja suuttumus repisi sisuskalut rikki.
Yleensä en yksinkertaisesti pysty järkytykseltäni
tekemään muuta ja toisekseen,
minulla ei ole tuollaisessa tilanteessa voimia ollenkaan
puhua/kysellä/vastailla mihinkään.

Yleensä tässä vaiheessa mies alkaa olla huolestunut,
miksi en reagoi suuttumalla, syyttelemällä, tenttimällä tms.

Vastaan siihen yleensä vain, että
"sinä olet päätöksesi tehnyt, minkä minä sille voin?"
"sinä tiedät mikä sinulle on parasta"
tai muuta sellaista.

Hän tuntee joka tapauksessa syvää syyllisyyttä
ja hyvä niin.
En siis lähde pilaamaan sitä riitelyllä. 

Tässä on toinen vaihe, missä ero-aie voikin jäädä
pelkäksi riidaksi, joka sovitaan,
jos mies olikin vain testaamassa todellisia tunteitani.

Ihmissuhdepelurin kuin myös testaajan
sadistinen mieli talttuu ja laittaa sen tyypin tehokkaammin
ajattelemaan, kuin riivaaminen kysymyksillä ja tenttimisellä
puheluilla ja tekstiviesteillä
-> 5 päivän hiljaisuus.

Jos sitten lopullinen ero kuitenkin tulee ja itselläni
on vihaisia ja/tai kostonhimoisia
ajatuksia sydämessä, niin käytännössä
paras kosto (kusipäälle) on jatkaa omaa elämää
ja ainakin antaa ymmärtää, että nykyinen uusi
elämä on paljon parempi ilman häntä.


Eräs laki on olemassa elämässä;
Kaikki ihmiset tulevat toistamiseen elämääsi.

Ajattelen niin, että parempi kohdata silloin rauhallisin mielin,
kuin vihamielin.
Vältän kuin ruttoa kaikkia ero-draamoja,
tosin myös draamoihin taipuvaisia ihmisiä.

Yleensä eron jälkeen inhimillisesti ex ottaa yhteyttä
ja kyselee kuulumisia.
Tämä siksi, että jotkin
miehet tekevät sen pelkkää sadistisuuttaan
ja hakeakseen uutta riitaa ja ongelmaa,
että tuntevat jälleen olevansa elämässä kiinni.
Toiset toki ovat aidosti huolissaan ja/tai ikävissään.

Tämä tapahtuu yleensä n. 2-14 päivän sisällä
(huom! 5 päivän sääntö)

5 päivän jälkeen vastaan iloisesti puheluun.
Kun mies sitten kyselee kuulumisiani,
niin (vakio) vastaukseni on,
niin kuin tilanne todellisuudessa on;

"Sydämeni on toki vielä kovin kipeä ja vereslihalla vuoksesi,
mutta olen jatkanut elämääni..."
ja sitten kerron innoissani uudesta harrastuksestani
ja/tai ystävistäni ja viettämistäni iloisista illoista,
joille minulla on nyt aikaa,
kun emme enään ole yhdessä.

Yleensä sieltä ryöpsähtää kutsu
illalliselle/aamiaiselle/muulle tapaamiselle.


Näin minä eroan.
Olen edelleen hyvä ystävä ja yhteydenpidossa kaikkien
exieni kanssa, lukuunottamatta yhtä teini-iän rakkautta.

[*Alkmene*]

Heh, no jopas oli "opus". 
Vaikka se kuulosti minusta (minulle) aivan liian systemaattiselta ja pidättäytyneeltä, järjestelmälliseltä, laskelmoidulta, kolkolta, elämän liialliselta hallitsemisyritykseltä ja ohjaamiselta ym ym, niin löysin kyllä sieltä paljon sellaista mitkä tunnistin ihan omienkin suhteideni päättöhetkissä olellisiksi ja tarpeellisiksi.
Huomaa, että olet tarkaavaisesti tehnyt huomioita ihmissuhteista. 
Minusta silti ei olisi tuollaiseen toteutukseen.

Juuri tuolla toisessa topicissa hiukan jo ehdinkin aiheesta naputella, ennenkuin tämän huomasin.
Tiedän, että nuo "varoajat" ovat ihan viisaita olemassa... koska tosiaan sydän on verellä jne. On turhaa ihan emootioiden pohjalta reagoida ja sotkea asioita. Niitä voi itsekseenkin puida ja rauhoittua.
Minä en kuitenkaan toimi ihan noin systemaattisesti (ehkä sinäkin hieman tuossa kärjistit?), vaan tilanteen mukaan ja saatan olla jopa siinä toisella puolella välillä, mihin sinun kirjoittamasi tavallaan "kohdisti" tuon toimintatapalistauksesi.

Esmes juuri minun viimeisin exäni omaa tuonkaltaisia systemaattisia toimintatapoja joiden avulla selviää coolin oloisesti ulospäin päättyneestä suhteestaan eikä tosiaan tule pahemmin noita draamoja, jotka pilaisivat mahdollisen syntyvän ystävyyden.
 
Ja se todella toimii, kuten sanoit, ärsyttää...
En viihdy ihmisten seurassa, jotka laskelmoivat tunteillaan eivätkä uskalla niitä näyttää tai varsinkaan tunnistaa.
Eli minä ainakin vähän väliä käyn keikuttamaan tunteiden venettä ja haluan, että tuo muumiomainen coolius naamari poistuu välillä toisen naamalta.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että ne tunteet tulee läpikäydä ja mieluiten kuitenkin edes osan niistä kohdistan juuri sinne suuntaan minne ne kuuluu, etten sitten puhku ja puhise sitä muualle, minne ne eivät kuulu. Tai jopa kanna mukanani seuraaviin suhteisiini.
Osaan jo kuitenkin jonninverran erottaa mitkä on silkkaa lapsellista uhoa ja turhaa tunteiden paukuttelua, ainakin välillä. 

Minä olen myös omalla toimintatavallani selviytynyt suhteistani ihan ookoo. Ystäviä olen niiden kanssa, joiden kanssa asun lähekkäin tai muista käytännönsyistä joudun(saan) pitää yhteyttä.(tosin 'vihamieskään' en ole kenekään kanssa, neutri ehkä mielummin)
Mitään sellaista ystävyyttä en pyri edes pitämään yllä, mikä vain näyttäisi coolilta, että niin on. Tai muutenkaan en koe siihen tarvetta erityisemmin, vaikka niin usein käykin.
En myöskään pura tunteitani mihinkään fyysiseen tekemiseen esmes liikunnallisiin juttuihin yms... vaan haluan tuntea ne ja riutua niissä se tarvitavan ajan ja tietää mistä ne tulee ja mihin ne menee..
(tulipas pitkästi) 

[*Alkmene*]

Niin, en tainnut mitenkään tuoda selkeästi lopun viimeksi esiin, mitkä ovat omia selviytymiskeinojani erosta.
Minulla ei ole mitään olemassa olevaa suunnitelmaa siihen, koska jokainen suhteeni on jo ollut hyvin erilainen ja päättynyt hyvin eri tavalla, joten olen "joutunut" jokaisen eron käymään ihan eri tavalla läpi. Jokainen ero on synnyttänyt eriasteisia ja erilaisia tunteita.
Ja toisekseen olen kokenut, että olen ihmisenäkin muuttunut jo niin paljon jokaisen suhteen jälkeen, että sekin poistaa kaikki mahdolliset toimintatavat, jotka voisin yhdistää kaikkiin sopiviksi.

Jos jotain poimin, niin yksi on se, että pyrin tuntemaan kaikki tunteet läpi, joita ero synnyttää ja nostaa pintaan ja pyrin ottamaan omista tunteistani vastuun.
Kuitenkin samalla myös pyrin luopumaan jatkuvasta tarkailusta ja analysoinnistakin ja välillä heittäydyn täysin tunteiden armoille ja annan palaa.
Koska kuitenkin koen, että ihmisuhteet on niin arvokkaita ainutkertaisia ja koska pohjimmiltani kunnioitan jokaisen suhteeni toista osapuolta, pidän myös siitä huolen, että osaan pyytää tarvittaessa anteeksi ja katsoa peiliin, ja toisaalta myös arvostaa itseäni tarvittaessa.

[Asterix]

Minä en kuitenkaan toimi ihan noin systemaattisesti (ehkä sinäkin hieman tuossa kärjistit?), vaan tilanteen mukaan ja saatan olla jopa siinä toisella puolella välillä, mihin sinun kirjoittamasi tavallaan "kohdisti" tuon toimintatapalistauksesi.

Esmes juuri minun viimeisin exäni omaa tuonkaltaisia systemaattisia toimintatapoja joiden avulla selviää coolin oloisesti ulospäin päättyneestä suhteestaan eikä tosiaan tule pahemmin noita draamoja, jotka pilaisivat mahdollisen syntyvän ystävyyden.

Mutta Inanna, minä olen kaikkea muuta kuin cool
erotilanteessa.
Minä yleensä itken aivan lohduttomasti
ja loputtomasti kykenemättä kyselemään, puhumaan
ja olemaan vihainen.

Minä siis en edes yritä olla cool ja peitellä
shokkiani ja suruani,
mitä aika moni tekee erotilanteessa.
Ovat vähän kuin että ero olisi hyvä idea heidänkin mielestään.

Kun suru on syvä ja se todella on syvä,
jos rakastaakin syvästi,
niin siitä systemaattisuudesta on hyötyä.

Muutoin lamaantuisin täysin toimintakyvyttömäksi
sinne surun pohjalle ja minusta tulisi elävä kuollut,
jolla ei ole mitään iloa ja mielihyvää
mistään asiasta elämässä enään.

Opin tämän tavan kun veljeni kuoli ja olin samaan aikaan
suomessa erittäin koulukiusattu
ja jatkoin kouluani toisessa maassa yksityisessä
sisäoppilaitoksessa, jossa oli asetettu varsin tarkat rajat.

Sanoisin, että se on tuollaista sisäisen minän hallintaa.

Siinä missä tunteet lyövät yli, niin järjen pitäisi
pystyä korjaamaan tilanne takaisin balanssiin.

Se ei estä tuntemasta syvää rakkautta ja surua,
mutta se pitää ihmisen raiteilla,
eikä tarvitse lähteä hakemaan suuntaa
jonkun mielenterveysongelman, esim. masennuksen kautta.

[*Alkmene*]

Tulipahan vielä mieleen tuosta "jättämisestä ja jätetyksi tulemisesta", että vaikka näin ulkoisesti olen itse ollut se "jättäjä" neljässä viidestäni suhteesta (jos lasketaan nämä pidempiaikaiset ja vuosia kestäneet suhteet), niin onko edes mahdollista, että suhteessa on lopun viimeksi edes olemassa jätetty ja jättäjä??
Minusta ei ole niin loppupeleissä.
Ehkä toinen ottaa sen ensimmäisen ulkoisen ratkaisevan askeleen jne.
Mutta molempien on käytävä se jättäminen ja jätetyksi tuleminen omassa sisällään läpi ja vapautettava itsensä ja ennenkaikkea tämä toinen ihminen elämään omaa elämää. (tunnesiteistä)

Esimerkkinä voisin vaikka sanoa, että vaikka minä olin se, joka esmes pitkästä avioliitosta halusin eron, eikä mieheni, niin jouduin minäkin lopulta silti käymään sen jätetyksi tulemisen tunteen ja prosessin, vaikkakin koen sen lopulta olevan suruprosessia erosta ja luovuttamisen tuskaa .... toisen vapauttamista itsestä.... se on ensisijaista...
Ja vaikka minä olin se joka jätti ja joka ehkä oli kauankin asiaa prosessoinut tunnepuolella jne. niin todellinen tunneprosessi ja syvä sellainen on mahdollinen silloin vasta, kun se on todellista, että tuo toinen on vapaa minusta, enkä minä vain hänestä.
Vasta silloin kun tämä ex-aviopuolisoni solmi uuden liiton (vaikka oli jo asunut kauan avolittossa ja olimme jo olleet pitkään hyvin ystävällisissä väleissä), vasta silloin loppullisesti kykenin luopulliseen tunneside vapautukseen ja luopumiseen.
Se tuska vapautui sydämeni sopukoista suurena tuskana ja kyynelinä, joka muuttui vapautuessaan kunnioitukseksi ja kiitollisuudeksi.
Sitä ennen se kaikki oli vain pinnallista läpikäyntiä. Ja lähetymistä tätä syvempää prosessia kohden.
Ja niillä todellakin on valtava ero, eikä sitä tiedä ennenkuin sen kokee.

Itse olen itselleni sitä mieltä, että jos pyrin ystävyyteen ja pitämään yllä ystävyyttä suoraan, ilman sitä todellista syvää luopumisen prosessia, voin pitää kiinni itseltänikin salaa toisesta. Helposti sitä vaatii vain toiselta sitä luopumista tunnetasolla, mutta sattaakin itseltään salaa pitää kiinni toisesta tunnetasolla, juuri ehkä pitämällä yllä ystävyyttä ennenaikojaan jne tai kuvittelemalla, että jos on jättäjä, on tehnyt jo prosessinsa.

Nuo tunnesiteet ovat niin moninaiset ja syvät, että niitä voi helposti kuvitella voivansa hallita jotenkin... ehkä joku voikin... en tiedä... minä en voi... minun on pakko ne elää läpi, pikkuhiljaa siinä tahdissa kuin voin ja osaan ja pyrin myös toiselle siihen antamaan mahdollisuuden.
Helppoa se ei ole, eikä kipua vailla, enkä etsi edes sellaista.
Olen nähnyt ja kokenut, mitä tuo "ns ylevään rakkauteen" hyppääminen psyykkisesti voi ihmiselle tehdä; kovan itsekkään narsistin, elämää pakoilevan analyytikon jne.

Kirjoitin siis vain omasta puolestani, en osoittanut tätä kenellekään jo kirjoittaneelle henk koht.

[*Alkmene*]

Juuh Asterix, yritin kovin muotoilla vastaukseni niin, että en tarkoita osoittaa vastauksellani mitä sinä olet tai koet, vaan että minulta tuollainen ei onnistu... vaikka ehkä joskus haluaisin... ehkä joskus, ei vielä... en siis arvostellut mitenkään...
 
Ja jotenkin kuten kirjoitinkin, se toi mieleen exäni cooliuden ja periaatteessa siihen peilaten vastasin omia juttujani.
Hänen cooliuttaan minulla oli tai noh, on edelleenkin tarve "riepsotella".. 

[Asterix]

Kun itse on jättäjä, niin tuska on kova,
koska siihen astuu mukaan myös tietty syyllisyys
toisen mielen, sydämen ja elämän "rikkomisesta",
paremmin sanottuna, toisen elämän suunnan vaihdoksesta,
jota hän itse ei ole suunnitellut.

Mutta ihmisen pitää olla uskollinen ainoastaan
itselleen ja seurattava omaa totuuttaan
tai jälki on pahempaa.

Erota voi niin monella tapaa
ja ihailtavaa olisi, jos kaikki osaisivat
tehdä sen siististi ilman repiviä draamoja.

Otan myöskin jättäjänä 5 päivän hiljaisuuden toiseen,
jos siellä on odotettavissa myrskyjä ja draamoja,
jolloin pahimmat tunnepiikit tasoittuvat.

Erotilanteessa tunnekuohuissa ei kannata
sanoa tai tehdä yhtään mitään.

[^^Queen Nefertiti^^]

Kun itse on jättäjä niin tuska on kova? Mielenkiintoista..

No viime erossa en toiminut mukavasti (olin siis "jätetty").

Ensin tiedustelin ystävällisesti, kysyikö joku minun toiveitani tässä asiassa. Kun kaikki lopetettiin siis kuin seinään. Sitten kerroin tarkkaan surut, itkut, pelot, unettomuudet, unipillerit jne että toinen varmasti tietäisi olleensa tärkeä. Tämän jälkeen tarkkailin tarkoittaako henkilö sanalla "ystävä" jotain. Tähän meni viimeksi valitettavasti yksi vuosi. Minkä aikana, "ystävänä" luettelin kaiken mitä meidän piti tehdä yhdessä (hänen sanojensa mukaan). Koska ystävänäkään ei pidetty mitään asioita, nolasin henkilön selkeästi julkisella paikalla niin että hän vihdoin ymmärsi ettei mikään selostus mene enää läpi. Ja koska egonsa sai tarpeeksi kovan kolauksen, varmistin sillä ettei hänestä tässä inkarnaatiossa kenties tarvitse enää kuulla (tosin, hänen sanojensa mukaan, en ole ennustajaeukko).

Ystävyyden aikana nostin hänet Luojasta seuraavaksi sielunkumppanina, lopussa heitin kaikki kurat naamalle niin että vapauduin sellaisen vastaanottamisesta. Tasoissa ollaan, eikä minusta varmasti tipu mitään iloa tällaisille.

Että tuntuu kivalta...  paras selviytymiskeino on etäisyys ja aika, mutta en minäkään sellaisiin systemaattisuuksiin ryhdy kuin Asterix, mieluummin olen poissa kehistä. 

[*Alkmene*]

Kyllä minustakin myös jättäjän tuska on kova, ehkä se vain käydään läpi eri tavalla...kuten Asterix tuolla jo asiasta kirjoittikin.

On eri asia vaatia jotain, kuin kuunnella ja toivoa...

[^^Queen Nefertiti^^]

Sitten ei varmaan pidä olla jättäjä eikä jätetty elämän pelikentillä.  Edellinen ero meni tunnetasolla paljon helpommin vaikka omaisuutta piti jakaa (kaikki alusta, taas). Selviytymiskeinona oli olla itsekseen yksi kesä.  Sen jälkeen olikin hyvä fiilis, kun olis tuo 2004-2005 jäänyt väliin.

[Rakkauden enkeli]

KIITOS ASTERIX, ETTÄ ALOITIT TÄMÄN AIHEEN!!! 

Se tulee enemmän kuin tarpeeseen minulle, kuin varmasti myös monelle muulle. Itse palailen kirjoittamaan tänne "romaanini", siis selviytymiskeinoni erosta kunhan on kunnolla aikaa ja pystyn syventymään oikein kunnolla... Ihan kohta pulkkamäkeen lasten kanssa... Kiitos vielä kerran! 

[selkälokki]

Kyllä olen samaa mieltä asterixin ja innannan kanssa, että myös jättäjän tuska on kova. Molempien osa on vaikea, mutta jättäjää myös syyllistävät kaikki ulkopuoliset (paitsi jos jätetty on ollut juoppo tai pieksäjä), silloin jättäjäkin saa myötätuntoa osakseen.
"Jättäminen" vaati ainutkertaista rohkeutta ja asian sulattelemista ja rehellistä tilanteen silmiin katsomista. Tätä tukee sekin, että moni huonossa suhteessa oleva toivoo, että toinen löytäisi uuden ja jättäisi. Monellakaan ei siis ole itsellä rohkeutta ottaa "syyllisen viittaa", eikä ole rohkeutta myöntää, että nyt ei suhde enää toimi. Sitä vaan  sitten annetaan asioiden olla ja riudutaan huonossa suhteessa.

Toki on poikkeuksiakin ja on tietty suhteissa seikkailijoita, jotka menee ja tulee miten sattuu, mutta useimmalle tavalliselle ihmiselle jättäminen ei ole helppo juttu. Ja nimimerkillä kokemusta on.
Minulla on yksi ero takana ja selvisin siitä ottamalla reilua etäisyyttä ko. henkilöön. Ensin en edes pystynyt kenenkään kanssa keskustelemaan asiasta, siihen meni varmaan vuosi. Sitten puhetulvaa riittikin takuulla ystävien kyllästymiseen asti. Itsellänikin oli hyvin vahvat periaatteet ja on kyllä edelleenkin ja kyllä se syyllisyyden taakka oli valtava. Vaikka en koskaan pettänytkään miestäni, niin silti eron ottaminen oli tosi kova pala. Toiselle tuskan tuottaminen on kamalaa, vaikka se oli täysin välttämätöntä siinä tilanteessa.
Eihän siinä auta lopulta muu kuin aika ja omien tunteiden hyväksyminen ja myös toisen tunteiden ja pettymyksen hyväksyminen.

[^^Queen Nefertiti^^]

Tässä on todella ero "harkitsevasti" jättäjillä ja sarjaeroajilla.  Eikä pidä vain esittää että kaikki on paremmin, vaan järkätä pikaisesti itselleen kaikkea kivaa, ihmisiä, matkoja, uusia bisneksiä ymv-


Eikö kannattaisi kehittää sellainen "nopea ja näppärä" konsti vetää tunteet irti toisesta, vai meneekö se aina parkumiseksi ja kuukausien käsittelyksi. Näin oli ainakin eräs oppinut! Tuskin se itki mitään, en ainakaan kuullut, mutta hänhän myöskin suojaa sydäntään niin että se ei aukea kellekään, eikä sieltä irtoile energiaa toiseen. Joten.. tosin jos toisella vahinko=rakastaminen on päässyt tapahtumaan, toisen osapuolen irtoilu vie aikansa.

 

Että miehet ei kestä "parkuvia naisia", jotka odottavat olevansa korkealla prioriteettilistassa.. heh. Tajusin itse että on ollut pakko olla kyse auroista, koska TEKEMISEN kannalta eräs hlö ei ole mitenkään poikkeuksellinen, sellaista hommaa harrastavat sadattuhannet tässäkin maassa.

[Yulunga]

Esimerkkinä voisin vaikka sanoa, että vaikka minä olin se, joka esmes pitkästä avioliitosta halusin eron, eikä mieheni, niin jouduin minäkin lopulta silti käymään sen jätetyksi tulemisen tunteen ja prosessin, vaikkakin koen sen lopulta olevan suruprosessia erosta ja luovuttamisen tuskaa ....
toisen vapauttamista itsestä.... se on ensisijaista...

Tekisi mieleni sanoa, että olisi niin helppoa olla jätetty. Koska omasta "jättämisestäni" sain koettavakseni myös itsesyytökset ja vastuun, koska toinen ei sitä suostunut kantamaan. Olen rankaissut itseäni erostani vuosikausia tajuamattani, että tein niin mitä erilaisemmin keinoin. Sitten ihmettelin, että miksi mikään suhde ei onnistu 

Minulle erot ovat vaikeita. Avioliittoani olen todella kauan (näköjään) surrut joko itkemällä, masentumalla tai sitten bilettämällä ja tekemällä itselleni harmia sitä kautta. En ole rationaalinen ihminen vaan toisinaan järkeni sumentuu voimakkaiden tunteideni vuoksi.

Avioerossa kyse ei ollut ihmisen menettämisestä, vaan unelman rikkoutumisesta. Kokonainen elämä katosi haavepilvestä, jota olin pidellyt pystyssä koko aikuisikäni ja varmaan lapsuudesta asti. Unelmasta luopuminen sattuu. Ja nyt on vaikea enää edes keksiä unelmia, koska en luota niiden pysyvyyteen ihmissuhdesaralla.

Tuntuu sille, että jokainen avioliiton jälkeinen - ollut ja mennyt - rakkaussuhde on ollut kuitenkin yhden ja saman eron purkamista. Ihan sama, kuka lähtee, jokin siinä lähdössä vain kolahtaa niin jumalattomasti, etten meinaa kestää sitä tunnetta. Selviän siitä kurin avulla. Eli kaivan järjen käteeni ja pakotan itseni olemaan poissa toisen elämästä. Se tuntuu olevan tehokkainta, kuten Asterx mainitsi. Minulle tuo 5 päivää vaan on 90 päivää taistelua, sitten toinen alkaa mennä taka-alalle, jos mene... 

[*Alkmene*]

Yulunga, aivan totta, kyllä siinä muutakin läpikäy kuin vain eroa toisesta ihmisestä ja tunnesiteiden "riipimistä toisesta irti" puolin ja toisin...
En tullut edes ajatelleeksi, aivan totta, unelmat myös särkyy ja miten pitkältä ajalta lopultakaan..... 
Varsinkin tuo varmaan päti minun itseni kohdalla avioliitosta eroamisessa. Piti vielä rikkoa samalla kahden suvun unelmat...
Ja kuten myös Saqrilat kirjoitti, niin rohkeutta se vaatii, varsinkin jos kukaan ulkopuolelta ei näe mitään syytä erota. Ulkopuolisten syytökset ja paineet ovat kovat myös kestää.
Itselläni oli kaiken muun lisäksi myös niin.
Miten voinkaan jättää niin kiltin, työteliään, rikkaan yms yms miehen... kauniin kodin ja kaiken ihanan idyllin.
Olin julma ja kamala akka (tai nuori hupakko)... kaikenlisäksi olin silloin vielä niin "rikki", että jätin lapsetkin sinne vuodeksi isän kanssa...
Joten tulin kyllä "kivitetyksi" monelta suunnalta...
Haah, yksi suunta josta sain tukea, oli esmes astrologia, niin hullulta kuin kuulostaakin... itse tein päätökseni kyllä...