Minun tarinani ja selviytymiskeinoni
Ensinnäkin minulla ei montaa suhdetta ennen ex-aviomiestäni ole ollut. Pisin suhteeni ennen häntä kesti vain 4kk. Kaiken kaikiaan näistä aiemmista "suhteista", joita oli neljä, olen tullut jätetyksi kaksi kertaa ja kaksi kertaa olen itse ollut se jättävä osapuoli. Tosin nykyisellä mittapuulla, en noita aiempia edes oikeastaan suhteiksi kategorioisi, ainakaan kovin kummoisiksi, kun pisin oli tosiaan vain se 4kk. Olen minä muutamilla treffeilläkin käynyt näiden suhteiden lisäksi, mutta niitä en laske mukaan. Sekä jättäjänä, että jätettynä voin sanoa, että molemmat ovat rankkoja kokemuksia. Ja todellakin, se jättäminen vaatii rohkeutta aivan hurjasti. Jättäminen, sekä jätetyksi tuleminen ovat rankkoja eri tavalla...
Mutta nyt tähän nykyiseen erooni 12 yhteiselo vuoden jälkeen:
Kaikki ei ollut kunnossa liitossamme, kyllä minä sen tiedostin välillä riipaisevankin hyvin. Sitä jotenkin vain halusi yrittää ja uskoa, että kyllä tämä tästä vielä paremmaksi kääntyy. Siksi mieheni eroaikomus tuli kuin isku vasten kasvoja. Vaikka se oli muutamaan otteeseen itsellänikin aikain saatossa mielessä käynyt. Ja voi minkälainen shokkiyllätys se oli vanhemmillemme ja muille sukulaisille. Saimme kuulla kommentteja, että meistä nyt olisi viimeiseksi uskonut, että eroamme jne. Olimme siis onnistuneet pitämään paremmin kuin loistavasti hyvän liiton "kulisseja" yllä.
Vaikka päällisin puolin mitään vikaa ei ollutkaan, eikä näkynyt ulkopuolisille, uskon että aika ajoin kärsimme molemmat. Ainakin minä. Miehelläni tosiaan nyt vain riitti kantti vihdoin myöntää tämä tosiseikka, että ei tästä mitään tuu. Hän oli se rohkeampi osapuoli pistäessään pelin poikki. Kaikkemme olimme jo yrittäneet, nyt sen tajuan. Vaikka tuolloin eropäätöshetkellä, olisin vielä itse ollut valmis yrittämään. En kai vain härkämäisen itsepäisesti halunnut vieläkään myöntää sitä tosiasiaa, että nyt oli yhteinen hyvinkin karmallinen liittomme kuljettu loppuun. Minua pelotti myös kohdata lasten ja kaikkien muidenkin reaktiot eroomme ja kaikki muu "sotku" mitä erosta väistämättä seuraa. Siksikin olisin yrittänyt vielä. Nyt voin jo sanoa, että ONNEKSI mieheni oli kuitenkin skorpionimaisen ehdoton päätöksestään. Hän näki, että meillä kaikilla on parempi olla, kun eroamme...
Hullunkurisinta tavallaan tässä koko erossa on se, että minä olin miestäni pidempään jo elänyt tiedostaen, että kaikki ei ole kohdallaan. Minä olin jo tosiaan miestäni aiemmin ajatellut eroa, tosin aika ohimennen. Mieheni sitten heräsi tähän todellisuuteen ikäänkuin myöhemmin, mutta olikin sitten miesmäisen sähäkästi pistämässä heti toimeksi. Jo pidempään minua oli suhteessamme häirinnyt se, että siitä tuntui koko ajan puuttuvan jotain. Kaipasin enemmän hellyyttä, romantiikkaa ja intohimoa. Kaipasin enemmän yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, mutta eniten ja ennenkaikkea kaipasin henkistä yhteyttä, sitä sellaista sielujen sympatiaa, sitä että olisimme olleet henkisesti samalla aaltopituudella. Vaikka ex-mieheni skorpioni onkin, häntä ei lainkaan kiinnosta moiset asiat. Ei se silloin suhteen alkuvuosina haitannut, mutta viimeisten vuosien aikana se alkoi häiritsemään yhä enenevässä määrin. Tuntui vaikealta, kun sen ns. lähimmän ihmisen kanssa ei voinut jakaa henkimaailman kokemuksia, omaa kehittymistään yms. ja kun seksissäkään ei ollut mukana sitä henkistä ulottuvuutta/yhteyttä, vaikka se olikin muuten ihan ok. Tosin liian harvoin oli meillä sitäkin kanssakäymistä...
Me olimme molemmat vuonna 1995 kovin nuoria ja kokemattomia kun tapasimme. Varsinkin mieheni jolle minä olin se ensimmäinen varsinainen seurustelusuhde. Minä olin tavatessamme 20-vuotias ja mieheni vasta 18. Mieheni "hullaantui" minuun ensi näkemältä, mutta minulla eivät kipinät heti sinkoilleet. Ajan myötä, kun tutustuimme paremmin minä sitten rakastuin. Asia johti toiseen ja vuoden yhdessäolon jälkeen menimme kihloihin, kahden vuoden jälkeen muutimme yhteen ja neljän vuoden päästä menimme naimisiin. Esikoisemme saimme vuonna 2001 ja kuopuksen vuonna 2005.
On lastenkin kannalta lohdullista, että olemme pysyneet ja pysymme ystävinä erosta huolimatta. Tulen myös aina rakastamaan miestäni. Rakkaus vain muuttuu erilaiseksi, "ystävärakkaudeksi". Vaikka nyt alan olla pikkuhiljaa aika sinut tämän kaiken kanssa, niin hyvin rankkaa on ollut ja vielä varmaan jatkuukin jonkin aikaa. Olen itkenyt, parkunut ja raivonnut käyden läpi tunteita laidasta laitaan.
Tässä minun erosta selviytymiskeinoni "pähkinänkuoressa, jota osaltaan palvelee hyvin tämä edellä oleva kirjoituskin:
1. Ensireaktio: tunnekuohahdus itkuineen, huutoineen jne. (ns. shokkivaihe)
2. Voimien ja tuen pyytäminen "yläkerrasta"
3. Eron käsitteleminen omassa sisimmässään ja ajatuksissa
4. Kertominen ja pitkät keskustelut läheisten, ystävien ja sukulaisten kanssa
5. Tunteissa vellomista: Itkua, surua, masennusta aaltoillen ja vaihtelevassa määrin
6. "Valoa tunnelin päässä", eli luottaminen siihen että kyllä tästäkin selvitään ja kaikella on tarkoituksensa ja että vanhan tilalle voi tulla jotain vieläkin parempaa. (En nyt arvota ihmisiä, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan)
7. Erosta, tunteista ym. kirjoittaminen ja lisää keskustelua
8. Sitten jossain vaiheessa elämän "normalisoituminen" kun eron käsittelyprosessi omassa itsessäni on saatu päätökseen.