seuraava »

[Irish]

"Sinulta on löydetty keuhkoista läpimitaltaan 7cm oleva kasvain,
joka on todennäköisesti pahanlaatuinen. Sitä ei voida leikata"

Olet perusterve ihminen, ainakin luulit niin. Viime aikoina on yhtäkkiä vain yleiskunto laskenut ja ollut vähän kummallinen olo, mutta ei mitään ihmeellisempää. Sinulla on työ, perhe, harrastuksia; elämä kesken. Siitä huolimatta sinulle "luvataan" vain hiljaisesti hiipuvaa tulevaisuutta.

Näin käy ja oli sairaus mikä tahansa, se tulee aina shokkina.
Olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka pitivät terveyttään loistavana,
mutta yhtäkkiä jokin alkoi reistaamaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sivustakatsojana on "helppo" suhtautua, mutta menepä sitten toisen ihmisen pään sisään.
Miten paljon kysymyksiä, huolta, pelkoa ja ahdistusta sinne mahtuukaan.

Ajatelkaa, on paljon keski-ikäisiä ihmisiä sairaaloissa makaamassa kovassa lääkityksessä, sydän ei toimi, hengitys on vaikeaa ilman happivehkeitä, munuaiset eivät enää suodata, koko kroppa täynnä syövän etäpesäkkeitä.
He ovat tavallisia ihmisiä joilla on ollut suuria haaveita, joilla on läheisiä ja velvollisuuksia.
He ovat voineet olla arvostetussa työssä tai vaikkapa huippu-urheilijoita ja yhtäkkiä elämä on sitä, että makaat siellä, sinuun pumpataan lääkkeitä ja joudut toisten avun varaan. Miettikää miten paljon siinä joutuu nöyrtymään? "Mitä hyötyä minusta on täällä? Kuka tekee työni? Mitenkähän mies ja lapset jaksavat?"

On tietenkin ihmisiä, jotka suorastaan aiheuttavat itselleen sairauksia,
mutta tulee ymmärtää etteivät kaikki ole yhtä valistuneita tai omaa sellaista luonnetta,
että kykenesivät syömään terveellisesti ja liikkumaan.
Ei kovin moni tupakoitsijakaan ole 100% varmuudella hankkimassa itselleen syöpää,
tai makkaran ystävä vedä sitä HK:n sinistä tolkuttomasti saadakseen sydänkohtausta.
Järkytys se on jokaiselle.

Kuinka usein tajuat olla oikeasti kiitollinen terveydestä ja ymmärrätkö, miten epävarma asia sekin loppujen lopuksi on? Me kaikki kuolemme joskus tavalla tai toisella, mutta kuka meistä suunnittelee sairastuvansa 30-vuotiaana syöpään ja sairastavansa sitä tuskaisesti seuraavat 6 vuotta, kunnes viikate heilahtaa? 

En maalaa piruja seinille, mutta tajusin juuri, miten paljon PELKÄÄN menettäväni elämäni sellaisena kuin se nyt on. Mitä jos joutuisin pyörätuoliin nyt? Tai sokeutuisin?
Kaikki olisi yhtäkkiä toisin. Miten paljon sitten kaduttaisikaan, että en tajunnut olla kiitollinen aikaisemmin siitä, mitä minulla oli? En tarkoita, että sairastuminen/loukkaantuminen olisi elämäni loppu.
Varmaankin kasvaisin valtavasti henkisesti ja tekisin kaikkeni parantuakseni menettämättä toivoani.
Sydämestäni kuitenkin toivon, että se ei tule olemaan yksi elämäni suurista oppiläksyistä.

Nyt ehkä tajuan olla kiitollinen. Kiitos elämä että annoit minulle keuhkot, jotka hengittävät helposti ja aivot, jotka osaavat toimittaa välittäjäaineensa oikein. Miten kiitollinen olenkaan siitä, että pääsen itse paikasta paikkaan ja kenenkään ei tarvitse pyyhkiä persettäni, vaan voin tehdä sen itse. Miten kiitollinen olenkaan siitä, että voin tehdä mitä vain vapaasti, ilman fyysisiä rajotteita. Se on elämän suuri ja ihmeellinen lahja!! Terveys, kiitos, että elät minussa.

Rakastakaa itseänne, arvostakaa vartaloanne oli se millainen tahansa,
kiittäkää sydäntänne, että se jaksaa tehdä raskasta työtä 24h ilman palkkaa...
Elämä on elämisen arvoista joten nautitaan siitä! 

[Ebenia]

Irish, minusta on todella ihanaa lukea välillä tuollaista oivaltavaa tekstiä joltain. Nimittäin itse olen koko pienen elämäni ollut hyvin vakavasti sairas ja lapsuudestani suuren osan olen viettänyt sairaalassa piikitettävänä ja kidutettavana sairauteni takia.  Tällä hetkellä minulla on helppo vaihe meneillään, mutta jonain päivänä tulee vielä aika, jolloin voin taas olla kriittisessä tilassa ja kuolla sairauteeni (ja tämä tulee tapahtumaan n. 5 vuoden sisällä).

Minusta tuntuu koko ajan, että elän tavallaan veitsen kärjellä ja vain odotan, milloin syöksyn sen veitsen läpi. Sitten minun on taas noustava sieltä raadeltuna ja yritettävä taas elää tätä elämää "kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan" - tai sitten en nouse koskaan.

Minusta tuntuu aina todella pahalta katsoa, kuinka ihmiset leikkivät terveydellään. Minäkin olen ulkoisesti ihan normaali söpö pieni tyttö, mutta todellisuudessa minulla on takanani hirveitä varjoja ja päälleni on langetettu tällainen "kirous", joka ei todellakaan näy päälle päin, mutta mikä luo aina varjon elämälleni - oli se varjo sitten syvyyttä tuova tai aurinkoisuutta poistava, miten vain... Ihmiset eivät ymmärrä tätä asiaa, edes lähimmäiset eivät tajua sitä, en ehkä itsekään aina asian vakavuutta - ehkä parempi tavallaan niin.

On vain aika raskasta miettiä, että kun muut voivat suunnitella huolettomasti tulevaisuutta, minulle tulevaisuus on tavallaan vain aluetta, joka on vain lähempänä elämäni suurimman katastrofin tapahtumista, jonka jälkiseurauksista en osaa sanoa mitään. Yritän elää päivän kerrallaan ja rakastan elämää niin paljon ehkä juuri tämän asian takia. Osaan todella arvostaa elämää, enkä ole koskaan suhtautunut siihen ylimielisesti. Toivon, että myös jonain päivänä rakkauteni elämään on niin suuri, että jaksan taistella sieltä pohjalta takaisin ylös, enkä jää sinne. Joskus sitä vain pelkää, etten ehkä olekaan niin vahva, kuin luulen...

[Irish]

Ebenia 

Kiitos rohkeudestasi puhua asiasta.

Juuri tätä minä hain takaa. Kuka tahansa meistä ja missä tahansa elämäntilanteessa, tai vaikka syntymästä asti.

Luulen että rankka sairautesi, oli se mikä tahansa, on hionut sinusta turhat särmät ja tehnyt sinusta oikean helmen meidän karkeiden "kaikki on itsestään selvää"-tyyppien joukkoon. Tuli ihan kyyneleet silmiin kun luin kirjoitustasi.  Tiedän, että kukaan ei voi tuntea sitä huutoasi, jota pieni eksynyt avuton minäsi huutaa sisimmässäsi, kun tunnet jääväsi sairauden alle. Se aiheuttaa varmasti suurta erillisyyden tunnetta. Mutta niin varmastikin ne ilon ja onnistumisen, eheytymisen tunteet, "minä voitan, minä haluan elää"-tunteet ovat niin suuria ja jumalaisia, että meillä terveillä pulliaisilla ei ole välttämättä kokemuksia sellaisista; sisäinen harmaan kiven läpi puskeva väkevä tahto, elämänhalu, rohkeus. Kolikoilla on kaksi puolta, sen sinä tiedätkin, mutta toivon että myöskin muistat sen sillä hetkellä kun et sitä haluaisi uskoa.

[Ebenia]

Irish, kiitos sinulle. 

Olet kyllä oikeassa siinä, että toisaalta olen huomannut, että elämäniloni, elämään suhtautumiseni ja sisälläni oleva "palo" on myös ehkä tämän asian suhteen paljon suurempaa kuin monilla muilla. Elämä on minusta niin upea ja hieno asia, etten todellakaan halua lähteä täältä pois ajatellen, että "no siinähän se sitten meni", vaan haluan kokea, tuntea, elää ja rakastaa koko sydämestäni sen pienen ajan mitä täällä olen - totta kai toivon, että se on pitkä, mutta eihän sitä tosissaan tiedä. 

Minä toivon, että pystyn säilyttämään sen elämänhaluni myös sillä hetkellä, kun minun pitää kerätä itseni sieltä pohjattoman kuilun pohjalta. Välillä vain pelkään, että annan toivottomuudelle sijaa liikaa, enkä sitten sillä h-hetkellä jaksakaan, vaan haluan mielummin vaikka sitten luovutta kuin kestää sitä tuskaa... Lapsena minä olin todella masentunut, muistan maanneeni vain sairaalan sängyllä ja toivoin kuolemaa, kaikki elämänvalo oli minusta poissa. Lopetin puhumisen, masennuin, en jaksanut enää taistella sairautta enkä piikkejä vastaan, alistuin kohtalooni ja annoin olla. Jotenkin sieltä möyrysin sitten itseni ylös, mutta pelkään, että kun tällainen samanlainen tilanne tulee minulle taas, vajoan taas noihin samoihin aatteisiin, enkä kykenekään olemaan se sisukas, temperamenttinen ja elämää syvästirakastava itseni kuin mitä olen nyt hyvänä aikana...

Toisaalta, tämä sairauteni on antanut minulle myös paljon. Minulla on esimerkiksi pohjaton halu auttaa muita kärsiviä ja koenkin, että elämän tehtäväni on jotenkin tehdä se, kenties sitten politiikan tms. avulla jonain päivänä. Ehkä tämä kaikki vain valmistaa minua tulevaan, että voin sitten palvella muita ihmisiä paremmin, kun minut on muutamaan kertaan "tapettu" ja olen sieltä toivottavasti feeniks-linnun lailla noussut ylös. Ehkä jonain päivänä voin sitten astella sinne parrasvaloihin ja antaa kaiken rakkauteni muille kärsiville, kun olen ensin nämä koitokseni kokenut...Ehkä en olisi täällä astro-sivuillakaan etsimässä elämän totuuksia, ellen olisi tätä kokenut....

[*Kide*]

Ihmisen elämä on laina ja lahja, jonka moni unohtaa... Itse ajelin eilen yöllä kotia kohden siinä kaameassa myrskyssä ja mietin pääsenkö tällä kertaa kotiin turvallisesti. Matkalle pyysin varjelusta ja kun koti ovella hetken seisahdin ja katselin tummaa pyry yötä, kiitin kotiin turvallisesti pääsyä. Samalla mieleeni nousi niitä kaikia hyviä juttuja joita elämäni sisältää, pieniä (tylsiäkin) juttuja 
Mitä enemmän ihminen koheltaa maallisen mammonan perässä, eikä muista seisahtua kuuntelemaan ympäröivää maailmaa ja itseään... uskon silloin sairastumisen olevan suurempi shokki. Nähdään kaiken loppuna, vaikka sairaudessakin saattaa piileä uuden alku... ja onko tämän tomumajan elämän loppu myös kaiken loppu?
Kun ei huomaa elämästä niitä pieniä asioita, kokeeko elämän taakse päin katsottuna rikkaaksi? Voiko elämänkaaressa olla isoja ja suuria hyviä muistoja niin paljon, että on tyytyväinen saldoon loppumetreillä?

Ebeni- toivon sinun tiellesi paljon kaikkea hyvää ja kaunista 

[Irish]

Sitten mä jotenkin vaan päätin, että antaa tulla sitten, jos on tullakseen.
Mä olen myös päättänyt etten tule ottamaan hoitoa sairauksiin, siis kuolemaan johtaviin sairauksiin, jos mulla ei ole lasta, koska mä en kauheasti halua elää tällaisessa paikassa.
Siis en ole viiltämässä ranteita auki, mutta en pistä vastaankaan, jos sairastun.

Minusta taas tuntuu, että pistäisin vastaan minkä pystyisin...  Entä ne haaveet elämästä, elämän kauneus? Hyvää on toisellakin puolella, mutta entä jos tuntuu, että kaikki jää kesken jos luvataan pari vuotta elinaikaa?

Onko ahneutta haluta elää pitkä elämä? 
Onko itsekästä olla hyväksymättä sitä, että joutuisi kuolemaan nuorena? 

[Irish]

Mitä enemmän ihminen koheltaa maallisen mammonan perässä, eikä muista seisahtua kuuntelemaan ympäröivää maailmaa ja itseään... uskon silloin sairastumisen olevan suurempi shokki. Nähdään kaiken loppuna, vaikka sairaudessakin saattaa piileä uuden alku... ja onko tämän tomumajan elämän loppu myös kaiken loppu?

Hyviä ajatuksia!

Oikeastaan heräsin tähän "fyysisyyteeni" oikein tietoisesti jälleen tuossa pari päivää sitten. Vaikka arvostan elämässä henkisiä asioita hyvin korkealle, miten paljon tarvitsenkaan materiaa! Ei se ole paha asia, se on ihmisen osa, pyöriä täällä fyysisellä temmellyskentällä... En usko että elämä loppuu siihen että ruumis lakkaa toimimasta - siitähän se kaikki ehkä alkaakin?

Mutta olemme niin pinttyneitä tähän maailmaan ja siihen että kaikki on käsin kosketeltavaa ja että omistamme.. Omistamme ties mitä! Asunnon, jonka olemme sisustaneet, huonekasveja, ammatin, ystäviä, harrastuksia, kumppanin... On karkeaa sanoa että ihmisen voi omistaa, mutta niin me jollakin tasolla ajattelemme..  Vaikenta on ajatus siitä, että pitää luopua tästä kaikesta sälästä. Ja ehkä vielä vaikeampaa se on niille rakkaille ihmisille, jotka jäävät tänne vielä minun jälkeeni.. Kohdata se asia, että materia muuttuu hengeksi. Joksikin, mitä ei voi enää nähdä eikä koskettaa.

[-manna-]

Luulenpa että silloin sitä vasta voi KOSKETTAA kun nämä naamiot on riisuttu ja olemme sitä mitä olemme.

[Ebenia]

Enkä mä tiedä mitä siellä toisella puolella on , mutta en usko siellä olevan mitään, sitä vaan kuolee.
Mä en ole koskaan pelännyt kuolemaa ja se varmaan vaikuttaa siihen ettei mulla ole ongelmaa sen kanssa, että kuolen.
Kaikki muuttuu kuitenkin ja kaikki kuolee, ihan turhaa energiaa menee vastaanpistämiseen, mulle on helpotus elää tässä ja nyt, ja antaa asioiden tulla sellaisina kuin ne tulee.
Se on mun tapa elää ja kuolla, jokaisella on omat tapansa.

Mä olen esimerkiksi melkein kuollut leikkaukseen ja lapsena kävin myös hyvin lähellä kuolemaa, enkä kuollut, se on varmaan omalta osaltaan muokannut mun kokemusta, koska se kävi niin lähellä.
Tuon leikkauksen jälkeen päätin etten enää käy samaa läpi, vaan kuolen suosiolla, minulla oli siis sellainen vaiva, joka ilman sitä olisi johtanut kuolemaan.

Minun asenteeni on - melkein samoja asioita kokeneena - hyvinkin erilainen. Minä taas koen, että kiitos Jumalalle, että minä en luovuttanut, vaan päätin ottaa elämästä kiinni ja sain kokea mitä upeaa tällä elämällä on minulle tarjota. Miten upea paikka tämä maailma onkaan elää - ja minä voin ehkä tehdä siitä paremman. Minä en halua kuolla, koska elämänpaloni on jotain niin suurta. Ehkä se on sitä, että pakenen kuolemaa ja omaa pienuuttani ja omaa riittämättömyyttäni - who knows? Mutta silti koen vahvasti, että elämä on tässä ja nyt ja aion ottaa siitä kaiken irti niin monella saralla kuin vain mahdollista. Minä en ole syntynyt maan päälle kuolemaan, vaan minulla on muita tehtäviä joita pitää tehdä, enkä halua luovuttaa. Elämäni ei ole todellakaan ollut helppoa, mutta en silti vaihtaisi päivääkään pois. Toivoisin, että sinäkin voisit nauttia elämästäsi enemmän, Gaston.

Minun asenteeni elämään on ollut aina kaikkea muuta kuin "hällä väliä". Nimenomaan se, että olen kokenut sen kaiken kärsimyksen, saa niin monet todella upeat asiat tuntumaan vielä upeammilta ja toisaalta unohtamaan ja vähentämään niiden vähemmän tärkeiden asioiden arvoa (esim. miltä näytän ulospäin, mitä ihmiset ajattelevat minusta jne.). Elämä on todella elämisen arvoista. 

[Ebenia]

Sori, mutta missä mä sanoin etten nauttisi elämästä?

Jokainen kai tulkitsee lukemaansa miten tahtoo, mutta tuollaista ei mun tekstissä ollut, päinvastoin mä todellakin aion nauttia kaikesta mitä täällä on niin kauan kuin se kestää.

Toivoisin, että sinäkin voisit nauttia elämästäsi enemmän, Gaston.

No nyt taisit ottaa jotenkin itseesi. En kyllä tarkoittanut mitään pahaa millään, ehkä minusta vain se, "mielummin luovutan ensi kerralla" asenteesi jotenkin tuntui siltä, en sitten tiedä. Mutta hienoa jos näin ei ole. 

[Ippuska]

... mulla ottaa päähän millaisessa paikassa mä olen.

Uskon ymmärtäväni ihan satasella, mitä tarkoitat.
Eihän tämä kaunis ihana planeetta ole kaunista katseltavaa - "kiitos" IHMISEN. Häpeän itseni ja kaikkien ihmisten puolesta 

Mutta sen aikaa kun täällä tallataan, niin koitetaan tosiaan iloitakin elämästä ja tehdä huomisesta ihan pikkuisen parempi KAIKILLE kuin on tänään.

Pieniä valintoja - suuria seuraamuksia, ennemmin tai myöhemmin.

[Ebenia]

No nyt taisit ottaa jotenkin itseesi. En kyllä tarkoittanut mitään pahaa millään, ehkä minusta vain se, "mielummin luovutan ensi kerralla" asenteesi jotenkin tuntui siltä, en sitten tiedä. Mutta hienoa jos näin ei ole.  smitten

Hmmmm.. ei ollut tarkoitus antaa vaikutelmaa, että otin itseeni, vaan selventää mitä tarkoitin.
Ihmiset lukevat asioita sen oman suodattimen läpi, sen takia tulee väärinkäsityksiä.

Mun päätös pohjaa myös siihen ekologiseen näkökulmaan (olen vähän linkolafani, vaikka sillä on sen filosofiassa aukkojakin), toisekseen kieltäydyn vain koululääketieteen kovista hoidoista.
Syöpää voisin suostua hoitamaan vaikka elävällä ravinnolla, homeopatialla, vyöhyketerapialla, mutta en sellaisella hoidolla, joka tuhoaa mua.
Rajallisia varoja voi käyttää paremminkin kuin yksittäisiin hoitoihin. Eikä ole tarkoitus tuomita ketään, joka haluaa vaikka hoitaa vaivojaan (tuonhan voi joku ymmärtää niinkin), vaan tuoda esiin omaa näkökulmaani ja sen syitä.

Ymmärrän periaateessa näkökulmasi, mutta minun onkin aina ollut vaikea ymmärtää sellaista hyvin biologispainotteista elämänkatsomusta (en sano ettäkö sinulla tällainen olisi). Minä näen ihmisen niin suurena henkisenä olentona, joka on toisaalta kaiken sen biologian yläpuolella jollain tavalla (mutta tietyllä tavalla sen orja, olenhan saanut sen itsekin huomata), että minun on vaikea käsittää sellaista antautumis-mallia. Minulle elämä on vain jotain niin suurta, suurempaa kuin numerot, matemaattiset mallit ja kaikki, ties mitkä, että en kykene oikein ymmärtämään sellaista hyvin kylmän rauhallista, objektiivisen luonnollista näkemystä elämästä, vaikka tietyllä tapaa ymmärränkin sitä jollain omituisella tavalla ja käsitän tavallaan miten rauhoittava ja luonnollinen ajatusmalli se tavallaan on.

Jotenkin kai se, että kokee jotain tällaisia hirveitä kokemuksia oman biologiansa kautta, voi johtaa joko kahdenlaiseen näkökulmaan: joko kieltää sen biologian merkityksen ja keskittyy kompensoimaan sitä puuttuvaa biologista puoltaan korostamalla elämän muita asioita suunnattomasti TAI sitten tavallaan alkaa nähdä elämän vain julmana evoluutionomaisena luonnollisena kulkuna kohti kuolemaa, jossa ei ole sijaa tunteille, vaan kaikki on luontoa, raakaa ja matemaattisen loogista, suljetaan omat tunteet pois ja antaudutaan sille biologisuudelle, "kehon orjuudelle". Kaksi ääripäätä.  Molemmat erilaisia psykologisia keinoja säädellä omia huonoja kokemuksiaan. Minulla on ollut tavallaan kumpikin vaihe noista, antautumisvaihe silloin lapsena, nyt taas se toinen ääripää, henkisten asioiden korostaminen biologisten asioiden ylle...

[Yulunga]

"Sinulta on löydetty keuhkoista läpimitaltaan 7cm oleva kasvain,
joka on todennäköisesti pahanlaatuinen. Sitä ei voida leikata"

Syntymästä asti me kuolemme, ja jos sen tajuaa, rakastaa elämää.
Minä olen yksi niitä ihmisiä, jotka ovat vihanneet elämää. Pian 31 vuoden elämäni ajasta, olen halunnut kuolla noin 29 vuotta. Tosin en voi vauvaikääni muistaa, mutta muista todella kauas.

Olen rukoillut, että ottakaa minut pois. Olen todella pyytänyt, että saisin lopettaa elämäni. Olen yrittänyt sitä, tuloksetta.

Sitten jokin muuttui. Se muuttui siinä vaiheessa kun meinasin todellakin kuolla. Ja tuon kuoleman kohtaamisen kautta tajusin rakastavani elämää. Nyt en enää halua kuolla, vaan elää.

Olen onnellinen, jos minulla on - tai ei ole pitkää elämää. Olen kokenut niin paljon, että jos minun tulisi lähteä muutaman vuodenkin päästä, tekisin todennäköisesti kaikkea sitä mitä teen nytkin, mutta vielä suuremmalla sydämellä.

Tai sitten olen niin suuri pelkuri, että tahtoisin lähteä ennen muita, koska en kestä ihmisten menettämistä. Ja kuitenkin elän siten, että ihmisiä tulee ja menee jatkuvasti. Jo ammattini on sellainen.

Tahtoisin joka hetki muistaa elämän haurauden. Sillä sen oivaltaminen sytyttää elämän palon. Ja niin elää hyvin harva ihminen.

Syntymästä asti me kuolemme.

[Ippuska]

 

[BlueRose]

Hei Irish...rakkauden ja puhtaan valon voimaa tiellesi, mutta kun luin kirjoituksesi pari päivää sitten, niin tuli vahva tunne siitä, että sinun olisi hyvä lukea eräs kirja 

Bays, Brandon/ Matka : kohti elämänmuutosta ja paranemista. Itse luin tuon kirjan ja olin aika hämmästynyt kirjoittajan kokemuksista.
Suosittelen lämpimästi lukea se