Nämä on hyvin vaikeita ja kivuliaita asioita ja on todella vaikeaa mennä sanomaan muuta kuin sen, mitä itse on kokenut. Jokaisella on niin eri tilanne ja syyt ja vaikuttimet, joiden pohjalta tuo lopullinen ratkaisu tehdään.
Itse olen ollut joskus todella vaikeassa ja yhdessä elämäni kivuliaimmasta tilanteessa, kun tulin raskaaksi todellisesta "sielun-rakkaudesta", jota koskaan en unohda. Se ei siis ollut millään lailla suunniteltu raskaus.
Olin silloin tilanteessa, missä minun piti valita kahden todella suuren tilanteen välillä ja silloin päädyin raskauden keskeytykseen, monen itkun ja prosessoinnin jälkeen. Olin vielä asian kanssa todella yksin, ainostaan tämän miehen kanssa, jonka kanssa tuo lapsi olisi ollut, minulla oli mahdollisuus asiasta puhua. Sekin oli hankalaa pitkien välimatkojen vuoksi ja onnistui sillä hetkellä vain puhelimitse.
Hän kuitenkin sanoi, että minä saan päättää, koska minun elämääni se tulee vaikuttamaan hyvin radikaalisti, ei niin paljoa hänen elämäänsä.
Voi miten monet kerrat leikittelin ajatuksella tästä pienestä lapsesta ja siitä miten kaunis ja ihana hän olisi, mutta ehkä kokoajan alitajunassani tiesin, että minun on hänestä luovuttava.
Monasti itkin iltaisin ulkona ja katsoin tähtitaivasta. Surin ja luovuin jo etukäteen niin paljon kuin voi, ilman todellista todellisuutta tapahtumasta.
Koin jopa saavani yhteyden tähän syntymättömään lapseen, jossa hän lohdutti minua ja sanoi, että ei tässä ole mitään tuomittavaa tai anteeksi annettavaa kenelläkään ja asia on ookoo.
Voi olla että kuvittelin (luultavasti niin) tuon koko "yhteyden", että sain jonkinlaista lohtua tuohon tuskaani. Niinhän ihminen tekee helposti. Psyyken ja tunnemaailman avulla voi luoda vaikka minkälaisia maailmoja, jotka tavallaan ovat totta, tavallaan eivät ole. Niiden tarkoitus on vain taluttaa ihminen tietystä tuskasta seuraavalle askelmalle.
Minulle itse operaatiokin oli vielä aika rankka kokemus. Anestesialääkäri tuli juttelemaan minulle heti kun heräsin nukutuksesta ja oli hiukan huolissaan, koska sanoi, että heti kun olin "kanttu vei" aloin itkeä syntäsärkevästi ja itkin sen koko operaation ajan. Ja itkin myös heti herättyäni niin kauan kuin sairaalassa olin ja sitten pitikin jo koota itsensä kokoon.
Jokainen itse tietää parhaiten sen oman tilanteensa ja tekee itse asiasta päätöksenä. Sen voin sanoa, että päätöksen kanssa on elettävä sitten lopun ikänsä. Minulla tuosta on aikaa varmaan jo kuusi vuotta, en muista, mutta vielä ajoittain, saatan itkeä ja kaivata suunnattomasti ja miettiä sitä pientä ihmistä, mitä hän olisi ollutkaan.
Silti en koe valinneeni väärin, sillä se tilanne oli mikä oli, mutta tiedän, että tuosta ratkaisusta olen itse vastuussa ja siis saan elää näiden ajoittain tulevien itkujen ja kaipausten kanssa. Ei niissä mitään pahaa ole, eikä ne tarkoita, että se kaipaus ja suru oli jokin "rangaistus" väärästä ratkaisusta. Minusta se kuuluu elämään ja on inhimillistä.
Menetykseen/luopumiseen kuuluu luonnollisesti suru ja ikävä.
Ja lisäksi, tämä hetki ja tilanne mikä meillä nyt elämäsämme on valintatilanteessa, sitäkin on syytä ajatella. Jos olisin itse valinnut toisin silloin, voisi kaipuuni ja suruni olla moninkertainen ja sitä kipua ja kaipuuta ja tuskaa voisi olla useammalla ihmisellä kuin nyt. Nyt se on minulla ja ehkä hivenen joskus tällä miehellä. Silloin voisi olla toisin valittuna, nyt useampi ihminen joka kokee kipua, tuskaa ja kärsimystä. Ja silloin olisi ollut enemmän siinä hetkessä turhaa tuskaa osakseen saavia ihmisiä.
Hyvä kriteeri minulle oli se, että valitsin, missä valinnassa on vähemmän kärsijöitä, joille ei ole tarkoituksenmukaista tuskaa ja surua tuottaa.
Se tuska minkä voimme poistaa toisilta ja itseltämme, sen poistakaamme, mutta jota emme voi, se "kärsikäämme"!
