Minulla myös on takana yksi abortti ja sen lisäksi aika erikoiset kuviot.
Ensimmäisen ja toisen lapsen välissä sain spontaanin keskenmenon (tosin vasta viikolla 13) -kuulemma tuulimuna. Ei ollut juuri paljon raskausoireitakaan, jota silloin aluksi ihmettelin, kun yleensä olen ollut hurjan pahoinvoiva yms.
Tuntui kuitenkin lopulta siltä, että toisen lapsen aika ei tosiaan olis ollutkaan vielä, enkä ihan tajuttomasti surrut asiaa. Näin jopa jälkeenpäin sellaisen unen, jossa olin helpottunut tilanteesta (kauhea sanoa, mutta...). Vanhin lapsi oli vasta 2,5 v ja aika vaikea tapaus ja olin aika väsynyt.
No, toinen syntyi sitten vasta n. kahden vuoden päästä tästä ja tilanne oli silloin eri. Tuntui tulevan ihan oikealla ajalla sillä kertaa.
Sen jälkeen aloin sitten jossain vaiheessa miettiä ihan tosissani (kun raskaudet ja synnytyksetkään eivät olleet olleet ihan sieltä helpoimmasta päästä) ja mieskään ei kovin innokas asian suhteen, että josko lapsiluku olisikin jo täynnä (jossain mielen sopukoissa kuitenkin vielä ajattelin, että oliskohan sieltä kuitenkin joku tulossa).
No, sitten yhtenä aamuna näinkin oudon unen (tai lähinnä näyn). Kuollut äitini ilmestyi siihen ja sanoi: "saat vielä lapsen, pojan".
Se siis vahvisti lopulta sen, että en mennyt tekemään vielä mitään tosi radikaalia ehkäisyn suhteen (lähinnä mietin sterilisaatiota, kun moni muu ehkäisyvaihtoehto ei näyttänyt minulle oikein käyvän).
Jotain ehkäisyä kuitenkin käytettiin kokoajan, kun mies oli sitä mieltä, että ei enempää lapsia, ainakaan vielä.
Meni vielä n. vuosi ja muutettuamme toiselle paikkakunnalle omaan taloon, huomasinkin samantien olevani raskaana.
Ihmettelin vaan vähän missä välissä sekin oli ehtinyt tapahtua, kun viitenäkään edellisenä vuotena ei ollut tapahtunut "vahinkoja" ja nyt oltiin kaiken kukkuraksi asuttu muutama kuukausi anopin nurkissa hyvin ahtaasti ja mahdollisuudet olivat minimissä ja tosiaankin jotain ehkäisyä oli kokoajan käytetty, niinä harvoinakin kertoina.
Sain sitten sen pojan, mikä oli "luvattu".
Pojan ollessa 1,5 v huomasin -yllätys, yllätys- olevani taas raskaana.
Olin hieman ihmeissäni, koska ehkäisyä oli edelleen käytetty ja imetin vielä lisäksi (en muista nyt olivatko kuukautisetkaan alkaneet, yleensä siihen on mennyt tuo 1,5 v ja enemmänkin).
Olin kuitenkin todella huonossa kunnossa. Imetys oli vienyt kaikki mehut, näytin anorektikolta, kun en kai muistanut/ehtinyt syödäkään kunnolla
Olin haalinut itselleni liikaa tehtäviä, joista en päässyt enää ihan siinä silmänräpäyksessä eroon ja miehen kanssa alkoi niihin aikoihin välit rakoilemaan.
Hän oli alkanut käyttää myös liikaa alkoholia. Kaikki muutkin asiat, asumisen ym. suhteen tuntuivat menevän siinä rytäkässä poskelleen ja siihen malliin, että vielä vauvan hoito sen kaiken lisäksi (kun edellinenkin oli vielä niin pieni) tuntui täysin mahdottomalta siinä tilanteessa.
Pyöritin mielessäni tilannetta, aloin miettiä aborttia ja myös mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että teen abortin.
Pohjimmiltani olin kuitenkin ihan kaaoksessa. Toisaalta, jonain hetkenä, olisin halunnut pitää lapsen, mutta lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, että en yksin siinä tilanteessa kykene siihen (fyysisesti, enkä muutenkaan), kun miehestäkään ei näyttänyt saavan mitään tukea. Kun se kaikkein pahin pahoinvointi sitten alkoi, tunsin lähinnä tekeväni kuolemaa ja tein ratkaisun, jota tukivat myös kaikki ystäväni, joille asiasta kerroin.
Abortin aikana sairaalassa ja sen jälkeen tuntui aika tylyltä.
Sairaalan ja terveyskeskuksen henkilökunta sai minut tuntemaan itseni pahimman luokan rikolliseksi. Kukaan ei ottanut puheeksi henkistä puolta. Ihmiset osasivat olla aika ilkeitä.
Olin todella väsynyt. Otatin samalla myös viimein sen sterilisaation.
Eipähän enää sitten pääsisi tapahtumaan mitään vastaavaa, kun kaikki muut ehkäisykeinot näyttivät niin huonoilta.
Muistan vaan, että olin kuin jossain horroksessa ja nukuin melkein putkeen sen kaksi päivää, jotka sairaalassa vietin...ja rukoilin...,
että saisin kaiken anteeksi ja että voisin joskus jotenkin hyvittää kaiken tapahtuneen, että tuhoamisen sijaan voisin joskus alkaa auttamaan ihmisiä.
Ystävät sitten myöhemmin joskus varovasti jotain kyselivät, mutta sitten asia "unohtui".
Asia jäi kuitenkin sisälleni kuin suureksi möykyksi, joka alkoi purkautua vasta vuosia myöhemmin.
No, sitten...,
kun tämä nuorin lapsi oli esikouluiässä, hän yhtäkkiä kuolikin tapaturmaisesti.
Siinä vaiheessa se tuntui kuin rangaistukselta tästä abortista.
Itse asiassa olen vielä näin myöhemminkin joskus miettinyt (onnettomuudesta on nyt n. 5 vuotta) teinkö silloin jonkun "valinnan", joka johti tähän. Mitä olisi tapahtunut, jos olisinkin valinnut toisin? Olisiko poika kuitenkin kuollut (tai alussa mietin, olisiko menneet jopa molemmat lapset samalla...)?
Asiat lähtivät kuitenkin menemään aika "mielenkiintoiseen" suuntaan.
Pian pojan kuoleman jälkeen eräs ystäväni pyysi minut luokseen kylään, esirukousiltaan.
Illan päätyttyä tämä esirukoilija sitten yhtäkkiä kääntyi puoleeni ja sanoi:"sinulla on kolmen vuoden päästä lapsi".
Olin itseasiassa ennen tuota kokousta saanut yhtäkkiä päähäni, josko poistattaisinkin ne sterilisaatioklipsit, jotka olivat mielestäni alkaneet vaivata, monessakin mielessä, ikäänkuin elimistöni olisi alkanut hylkimään niitä jotenkin. Tunsin ihan fyysistä kipua (joka loppuikin sitten tuohon leikkaukseen).
Päätin, että jos tuolla kokouksessa joku viittaa asiaan jotenkin, hakeudun leikkaukseen, muuten en.
Pääsin sitten purkuleikkaukseen kuin ihmeen kautta, erikoistapauksena, (olin jo "yli-ikäinenkin" ja lääkäri ei antanut pienintäkään toivoa).
Ennen leikkausta ja sen jälkeen näin jälleen muutaman unen (tuo juuri ennen leikkausta nähty oli taas "näynomainen", en ollut varma olinko ollut unessa vai hereillä).
Siinä siis valkopukuinen nainen tuli kohti pitkää käytävää ja sanoi, "älä pelkää, kaikki menee hyvin ja tapahtuu Jumalan kunniaksi" (pelkäsin etukäteen ihan sairaasti, että kuolen leikkaukseen).
Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen näin sitten sellaisen unen, että olin lääkärissä. Kysyin häneltä mikä minua vaivaa (olin varma, että jotain vakavaa) ja hän sanoi:"ei mitään pahempaa, olet vaan raskaana".
Pian sen jälkeen alkoivatkin raskausoireet ja olin siis ollut ihan oikeasti raskaana jo nähtyäni tuon unen (mitä lääkärit eivät meinanneet uskoa millään, ennenkuin kuulivat myöhemmin itse sydänäänet)!
Jossain vaiheessa pojan kuoleman jälkeen olin nähnyt hänet unessa ja kysyin häneltä tuleeko meille vielä vauva. Hän seisoi unessa sänkyni vieressä, katsoi minua pitkään ja sanoi:"joo, tyttö".
Ja tyttö sieltä tosiaan sitten tulikin.
Tämä nuorimmainen on ollut sitten jo sairaalasta lähtien hieman "erikoinen" tapaus.
Hän on täysin erilainen kuin muut lapsemme. Alussa tuli usein tunne, että hän "ei ole vauva ollenkaan". Hän tuntuu jotenkin kamalan "valmiilta", tai miten sen nyt selittäisi.
Usein mietin mikä juju tässä kaikessa lopulta on.
En tiedä, mutta ainakin armon merkitys on kirkastunut tämän jutun myötä
