Isäni taas soitti viimeisen kolmen viikon aikanaan kaikille tuttavilleen, lapsuuden ystävilleen, nuoruuden remuamiskavereilleen yms. "kuulumisien kysely"-puheluita.. Hän eteni puhelinkirjaa järjestelmällisesti!
Hän oli myös tehnyt ottamistaan todella kauniista talvisista luontokuvista powerpoint-esityksen, jonka viimeisellä dialla lukee. "Kävelyretki on päättynyt. Nähdään seuraavassa esityksessä." Löysimme sen siis pari viikkoa isän kuoltua, hän ei ollut sitä meille itse esitellyt.
Tiesimme, että hän oli tehnyt sen hyvästeiksi, hän oli aavistanut että loppu tulee pian. Kuolemaansa edeltävänä päivänä kun äiti kysyi isältä, haluaisiko hän että äiti antaisi isälle reikiä, isä sanoi että ei tarvitse; huone on ihan täynnä enkeleitä.
Olin tuolloin 17-vuotias, jolle isä oli kuin jokin mahtava dinosaurus - ei sitä voi voittaa mikään.
Eikä isä tavallista huonommassa kunnossa ollut - huonompiakin kausia oli ollut viimeisen 10 vuoden sisällä. Tilanne ei siis ollut mikään uusi. Siitäkin huolimatta minä aavistin mitä tapahtuu ja lintsasin sinä päivänä koulusta, vaikka oli koeviikko. Sanoin hermostuneena äidille, että nyt on niin kummallinen olo, että täällä tapahtuu jotakin. Soitin myös poikakaverilleni ja sanoin hänelle "mä toivon että isä kuolee, se on sairastanut niin kauan".
Olohuoneen kello pysähtyi isän kuolinaikaan. Seuraavana päivänä illalla huomasin, että isän työautossa palaa oikea etuvalo ja vasen takavalo, kukaan ei ollut käynyt autolla isän jälkeen. Äidin kännykkä soi ja siinä luki isäni nimi - tämän todistivat äitini, enoni ja enon naisystävä. Isän kännykkä oli ollut silloin eri huoneessa, eikä ketään muuta ollut kotona. Puhelutiedoissa ei lukenut, että viimeinen puhelu olisi ollut äidille. Kissamme oli mennyt keittiön pöydälle istumaan keskelle kynttilöitä katselemaan kukkia ja isän kuvaa (kissamme ei ikinä mene pöydälle ja pelkää tulta).. Se oli ihan hämmentyneen näköinen siinä.. Laskimme leikkiä että onkohan isä nostanut kissan siihen ajatuksen voimalla, että eipä ihme jos on vähän pöllähtänyt..
Kaiken huippu oli, kun poikakaverini, jonka kanssa olin alkanut seurustelemaan 3 päivää ennen isän kuolemaa, näki unta isästä, jota hän ei koskaan ehtinyt elävänä tapaamaan. Siinä unessa isä oli ajanut juuri sellaisella autolla, mistä hän aina puhunut, ruusupuskan läpi naureskellen vallattomasti ja käynyt vaihtamassa pari sanoo poikakaverini kanssa - ikään kuin toivottaen hänet tervetulleeksi perheeseemme.
Itse näin koko seuraavan vuoden unia isästä, joissa hän lohdutti ja opetti minua.
Olen aina uskonut kuolemanjälkeiseen elämään. Isällä myös oli hyvin vahva usko - ehkä hän halusi saada muutkin uskomaan, näillä tempauksillaan. Ne todella lämmittivät sydäntä.