Täällä on monella ihmisellä ollut vaikeita vanhempi-suhteita ja itsekin kuulun siihen kategoriaan. Isäni oli viimeiset 10-15 v alkoholisti mennen enemmän tai vähemmän koko ajan pahempaan suuntaan. Isäni oli myös kovia kokenut yksityisyrittäjä, minkä johdosta aika ja/tai mielenkiinto ei aina tahtonut riittää ainoalle pojalleen. Nämä business vaikeudet olivat tietenkin yksi osatekijä mikä lopulta johti luovuttamiseen ja lohdun etsimiseen pullosta. Isäni ei kuitenkaan ollut "paha" mies tai isä eikä tehnyt mitään todella typeriä juttuja. Ehkä vain se tarvittava itsekuri puuttui ja sen johdosta korttitalo sitten myöhemmin romahtikin liian kovan tuulenpuuskan jälkeen.
Jo nuorempana totesin itselleni että en missään nimessä halua jatkaa samalla lailla kehitystä vanhempana vaan minun on löydettävä oma tieni kun saan omia lapsia. Voisinkin todeta, että alussa inhosinkin oman isäni esimerkkiä vanhempana enkä ymmärtänyt kuinka joku voi olla sellainen isä.
Omien lapsieni kautta toteutinkin "omaa" tietäni vanhempana olemisessa ensimmäiset..hmm..noin kymmenen vuotta. Onkin paljon helpompaa olla isä (miksei myös äiti) ensimmäiset 10 vuotta kun lapsi opetteleekin vasta perusasioita. Lapsi oppii esimerkkien kautta monia asioita, hyviä ja huonoja, mutta ei pysty ymmärtämään niiden syitä miksi näin tapahtuu.
Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kritisoimaan itseäni liian tiukasta asenteesta suhteessa omaan isääni ja sitäkautta myös omiin lapsiini. Mitä silloin tapahtui , en osaa sanoa.
Kului muutama vuosi ja ajatukset kypsyivät vaikka isäsuhteeni ei kuitenkaan parantunut oikeastaan ollenkaan, eikä tosin kyllä huonontunutkaan. Sitten isäni kuoli ja ajatukseni saivatkin ihan uuden suunnan, mikä ohjaa minua vielä tänäänkin eteenpäin vanhempana.
En enää halunnut ajatella isäni huonoja ominaisuuksia, tekoja, tekemättä jättämisiä tai muuta negatiivista. Aloin pohtimaan minkälaisia hyviä tekoja, hyviä ominaisuuksia, hyviä tapoja, hyviä rutiineja jne.. minä olen kopioinut ja oppinut häneltä. Kun ajatukset kääntyivät positiiviseen suuntaan niin loppujen lopuksi niitä hyviä tapoja löytyi aika paljon ja löytyi myös juttuja mitä en vielä ollut ehtinyt/pystynyt toteuttamaan.
Tämä ei tietenkään poistanut mielestäni niitä lukemattomia huonoja muistoja, mutta ne eivät vaan enää tuntuneet tärkeiltä eivätkä ohjanneet omaa käytöstäni.
Kokemuksen positiivista tunnetta lisäsi vielä myöhemmin se kun aloin opettamaan omalle pojalleni esimerkkien avulla tilanteita joista selvitään niillä taidoilla mitkä minä opin omalta isältäni.
Minusta vanhempana olemisen tarkoitus on siirtää vanhempiemme oman aikakauden selviytymistaidot meidän aikakauteeen ja itseemme. Kun lapsemme kasvavat tarpeeksi, he jatkavat samaa kehitystä ja me voimme auttaa heitä parhaiden taitojemme mukaan.
Me saamme tehdä virheitä ja typeriä tekojä eikä meidän tarvitse yrittää olla täydellisiä vanhempia, mitä kukaan ei tule koskaan olemaankaan.