seuraava »

[^^Queen Nefertiti^^]

Huomenta

mitä ajattelette oppineenne syvästä surusta ja luopumisesta? Minä tulin taas vaan ajatelleeksi sitä, että onko luopuminen harhaa, jos kaikki on yhtä.

En allekirjoita sitä että saat sen mistä luovut, ellei asiaa ajatella jotenkin ikuisuuden kannalta, että kaikki luotu rysähtää kasaan ja palaa yhdeksi.

Opettaako suru mitään? Vai onko se vain kokemus kokemusten joukossa, ettei kaikki voi olla kivaa ja iloa? Kasvattaako se vai todistaako buddhalaiseen tyyliin, että kärsimysten laakso on elämä?

Ja nyt en puhu mistään pikkusurusta, vaan sellaisesta mikä järisyttää sielua todella.

Vai huomaako siinä, että suru olikin kuvitelmaa, että tunteet sokaisivat, että jokin asia vain meni jotenkin, ja vaikka mikä surettaisi, ei ole syytä? Suru itse asiassa vapauttaa jostain, mikä ei toimi? Jokin tilanne, suhde tai sitten vaikka luopuminen unelmasta. Unelmien uudelleenjärjestely? (suhde, raha, asuminen) Kun ihminen raivoaa, miksi Jumala ei välitä, niin onko Jumala koko matkan ajan välittänyt, ja tietää mihin ajatusmalliin ihminen päätyy (tosin ihmisen pitää koko ajan valita tekeekö suru hänestä pahan vai hyvän ihmisen).

Miten suruun suhtautua? 

February 5, 2007
Reality isn't always as exciting you would like it to be. But isn't this because you interpret reality in a rather particular way? You hardly ever look at things in detail because on a fundamental level details don't interest you. Yet if you take a good look around, you will discover that the details of a truly epic event are currently unfolding right before your very eyes. Not to mention what is happening inside your inner world! Try to put some new lenses on those glasses of yours!

Niinkuin mikä eeppinen tapahtuma..? 

[Riitta]

Mielestani ei ole surua etteiko myos siita kasvaisi iloa.

[^^Queen Nefertiti^^]

Iloa?

Minusta se ilo ei voi tulla ennen kuin suru on surtu, ei ainakaan samasta ASIASTA ole minulle tullut iloa. Jostain muusta, kun surun aiheuttaja on poistettu. 

[Riitta]

Totta, iloa tai riemua ei minun kokemuksesta voi kehittya ennenkuin on koettu surua. En vaittanytkaan etta suru toisi iloa- se voi olla joku aivan muu asia, mutta surun lapi kayminen avaa myos kanavat ilolle.

[*Alkmene*]

Kyllähän minusta ainakin suru jalostaa ihmistä ja pysäyttää hetkeen.
Yhtälailla koen ilon tekevän, mutta eri tavalla ja eri sävyssä.
Luulen, että ihmisen "ongelma" on se, että haluaa valita vain tietynalaisia tuntemuksia tuottavia kokemuksia ja tunteita.
Jostain syystä jonkinlaista kipua tuottavat tunteet on nimetty negatiivisiksi ja joskus ne jopa mielletään tunteiksi, joista olisi päästävä eroon lopullisesti ja vielä se osoittaisi jotain kehittymistä, kun lakkaa tuntemasta tietynlaisia tunteita.

Olen kyllä joskus kuullut, että ilo ja nauru, avaa oven surulle.  :(Osho)
Jos paljon käsittelemätöntä surua, senkun hankkiutuu nauramaan ja iloitsemaan, niin tekee tietä surulle ja saa tuon sisälle painetun surun ulos.

Ja kyllähän suru ja ilo pohjimmiltaan on aika samanlaista tunnekokemusta, mutta ne tuntuu vain erille...

Monasti olen huomannut, että jos itkee jotain suurta menetystä, kipua ulos, niin sen jälkeen on olo kuin olisi pyhällä lähdevedellä pesty sielun sopukoita myöden. 
Kun kävelee ulkona, missä tahansa, on jotkin asiat menettäneet merkityksen. Sellaiset, joilla ei tarvitsisi edes olla merkitystä.

Olen huomannut, että ihmiset, jotka on tehneet rakkaudesta "Jumalan", ovat yleensä säilöneet sisäänsä jonkun todella kipeän ja suuren surun ja kivun. Tuo ajatus, että laadullistaa sen kaikkein Suurimman ja Ylimmän, tuo lohdutusta tuohon suruun, joka muistuttaa aina välillä jonain "kaipauksen" omaisena häivähdyksenä hetkittäin.
Ajaa alitajuisesti hakemaan lohdutusta, jollekulle jota ei tiedosta edes olevan itsessä.

[BlueRose]

Itse kun olen kokenut surua, sinä aikana en tunne, että kokisin koskaan iloa se on sen hetkinen tunne ja surun kokemuksen jälkeen jossain vaiheesa elämä tasaantuu ja ilon aiheita tulee kunhan on surun surenut loppuun, jos joku aiheuttaa surua, niin silloin katsoisin miksi se aiheuttaa surua ja mitä tekisin 

[Irish]

Ehkä suurin koskaan kokemani suru syntyi, kun isäni kuoli. Pahinta se oli siinä vaiheessa kun kaikki viha ja aggressiot olivat laantuneet, en enää antanut itseni seota ja itkeä/nauraa/raivota vaan tunsin hiljaa sitä syvää ikävää ja surua mielessäni. Se tunne oli niin syvä, etten oikeasti voi kuvailla sitä muutoin kuin pohjaton musta kuilu, joka imee kaiken itseensä, vie jalat alta.

Surua tuntiessani tunsin hirveän vahvasti myös iloa ja toivoa, sain niin suurta voimaa ja toivoa elämääni, etten ikinä ollut uskonut niin paljon kauniiseen tulevaisuuteen ja siihen että kaikki menee hyvin. Koska koko maailma toimii niin, että jokaisella asialla on vastakohta, uskon että jokaisen tunteen takana on vastaava päinvastainen tunne, vaikka sitä ei aina itse edes tiedostaisi. 

[^^Queen Nefertiti^^]

Tiedättekö kun uppoan ajattelemaan tuota ulkomaateemaa, unohdan lähes kokonaan kokemani suuret surut! Huh! Onhan monissa maissa mm portugalissa surullista musaa, mitä en jaksaisi kuunnella, mutta onpa vaan aihetta käytetty taiteessa ja paljon.

[anathema]

ilman kärsimystä ja surua ei ole kokenut rakkautta, joku sanoi joskus noin ja tuota voisi spekuloida moneltakin kantilta. Mielestäni suru on tila, ennen iloa.Ainahan me jotain opimme siitäkin.

[^^Queen Nefertiti^^]

Luin NDWalschilta jotain.. suru liittyy erillisyyden tunteeseen. Ykseydessä ei erillisyyden harhaa. Ykseyttähän yritin.. se pitää ilmeisesti kokea keskenään.. muistan.. monia eri kohtia..  ja muistan kun surun paino alkoi lähteä.. onko hullua kuvitella että kaikkea on, olemme Kaikki ja erillisyyttä/ puutetta mistään ei ole?

[Hiisitär]

Minä olen yleisesti törmännyt siihen ajatukseen, että kaikki negatiivinen kasvattaa ihmistä ja on siksi tälle hyväksi. Sanotaanhan täälläkin "mikä ei tapa, vahvistaa". Ikävät asiat, kuten suru, ovat sielun kasvupaikkoja. Muuten me vain jämähtäisimme lillumaan yhteen kohtaan koko ajan. Keskuksestamme pois ravistelevat tunteet, olivatpa ne laadultaan millaisia tahansa, auttavat meitä kasvamaan ja ehkä jollain tavalla myös huomaamaan, mikä loppupelissä on "totta".

"Älä kärsi siksi, että kärsit". Näin riimut ovat usein sanoneet, kehottaen tarkastelemaan suruja ja muita ikäviä asioita kolmannen persoonan näkökulmasta. Usein asiat eivät ole niin huonosti todellisuudessa, kun mitä sisässään kokee ja tuntee. Tämän näkee siinä hyvin,että on helppoa mennä sanomaan toiselle, joka on poissa tolaltaan että "Kyllä se siitä, aurinko paistaa vielä risukasaankin" kuin itse muistaa noita sanoja samassa tilanteessa.

Suru on minusta ilon vastakohta, saman kolikon molemmat puolet. Edelleen sanon, että maapallolle on tyypillistä tuollainen kahtiajakoisuus ja se on yksi asia, mitä sielut tulevat (ja haluavat tulla) tänne opiskelemaan - että kahtiajakoisuus on todellista tässä Maapallolla, mutta yleisesti kuitenkin harhaa, sillä asiathan vain ovat.

Eivätkö juuri ne paskimmat hetket ole kasvattaneet meitä eniten? Minua ainakin ovat!

[^^Queen Nefertiti^^]

Joskus kärsin niin paljon, että ajattelin tulevani hulluksi. Kun sitä surua kesti kuukausikaupalla, ei tiennyt mitä enää tekisi, paitsi hoidot tuli otettua. Nythän se onkin helpompaa. En vain tosiaan tiedä mitä opin, paitsi varomaan tiettyjä ihmisiä, olemaan tunteilematta.

En kuitenkaan seonnut, mutta muistan sen tunteen.

Se poistui kuin oli muutaman kuukauden surrut.

[Hiisitär]

Hyv, että se asia on kuitenkin takana päin. Hirmu moni jää vellomaan siihen suruunsa.

Itsekään en tiedä, mitä ihan tarkalleen ne kaikkein rankimmat vuodet elämässäni opettivat, mutta luulen, että kyse oli oman itsenäisyyden ja voiman löytymisestä.

[^^Queen Nefertiti^^]

Minä varon surua tuottavia asioita. Harmi kun ajatteli, että pahat asiat oli jo koettu eikä niitä tarvitsisi enää kokea.. ajatteli menneensä itse henkisesti jo tarpeeksi eteenpäin.

Eli nyt voin suunnilleen arvata mistä surua tulisi, ja vältän sitä. Ellei nyt autokolariin joudu tai lentokone putoa kun matkustan!

[Hiisitär]

Suru kuuluu välttämättömänä osana elämään. Itsekin pyrin välttämään tietoisesti surua tai muita ikäviä tunteita tuottavia asioita, mutta jos surua tai muuta ikävää elämään tulee, niin ne pitää vain elää läpi ja jatkaa matkaansa.

Se, ettei elämään tule suruja ja murheita, ei tarkoita minusta sitä, että olisi henkisesti pitkälle ehtinyt. Suruja tulee kaikille, mutta valveutunut ihminen osaa suhtautua suruun luontevasti yhtenä elämän syklinä. Kaikkihan on ohimenevää, myös suru.