seuraava »

[^^Queen Nefertiti^^]

Jotkut ovat kyllä seonneet.. tehneet itsemurhia.. sellaisesta ei voida syyttää ketään, jolla on liian raskas kuorma. Joskus tekisi vain mieli poistaa nämä surun aiheet.. ilmeisesti ei ole "tarkoitus":.

[Hiisitär]

Suru kuuluu Maapallolle, aivan kuten ilo.

Itsemurha on tietysti sielun kannalta valitettavaa, koska silloin sielulta jää kesken se asia, jota hän opettelee juuri paraikaa sen raskaan elämänvaiheen aikana. Seuraavassa elämässä sama asia otetaan uusiksi ja toivotaan, ettei sielu tällä kertaa tule oman käden kautta kesken kaiken pois.

Itsemurhat ovat vielä Suomessa hyvin yleinen ongelma, osaksi siksi, että Suomessa on paljon keski-ikäisiä sieluja, joilla on paljon käsiteltäviä asioita menneistä elämistä ja osaksi siksi, että yhteiskuntamme hyväksyy itsemurhat. Nyökytellään vaan ja sanotaan, että "onpa sääli, mutta sellaista sattuu". Suomessa on kunniakkaampaa vetää itsensä narun jatkoksi tai maustaa päätään annoksella lyijyä kuin kohdata ikävät tunteet silmästä silmään ja elää ne läpi.

Vähän tällainen aasialainen meininki siis täälläkin

[^^Queen Nefertiti^^]

Ai sitenkö sinä selität sen.. vanhoilla sieluilla tietyt oppiläksyt.. hmm.. eikun keski-ikäisillä.. muuten mitä eroa siinä on oppiiko asiat just lihassa vai hengessä.. en ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä keinomaailmaa nimeltä 3d.- Voin olla väärässä mutta minusta se on ongelmien a ja o. Jos ei oltaisi tultu tänne, ei olisi suruja jne. Ei erillisyyttä, ei unohdusta, ei muistamista.

[Hiisitär]

Olen itse havainnut tuon sielujen kehitystason määritelmän toimivan ainakin oman elämäni ja sen lähipiirin ympärillä. Keski-ikäisillä sieluilla alkavat tulla vastaan menneiden elämien teot (tekoja kokeillaan ja luodaan eniten juuri lapsuus ja nuoruusvaiheessa). Siihen kuuluu joskus hyvinkin raskaita kokemuksia ja useat keski-ikäiset sielut tarvitsevat mielen hoitoa, joka lääkitystä tai terapiaa.

Eli kyllä, tuolla minä selitän itselleni sen, miksi Suomessa itsemurhat ja mielenterveysongelmat ovat kansantauteina. Minulle se on looginen määritelmä, jota vielä kulttuurimme tukee.

Hmmm...mitähän eroa sillä oikeasti on oppiiko lihassa vai hengessä....? En olekaan miettinyt tuota, mutta tulee ekana mieleen, että kun tullaan Maapallolle tullaan opiskelemaan fyysisen ruumiin avulla asioita - koskettamista, eri materioiden tuntua, seksuaalisuutta, väkivaltaa, hellyttää ym. Fyysiseen maailmaan kuuluu myös ego ja en mukana tuomat tunteet. Egon ja sielun välinen ristiriita oli ainakin yksi syy siihen, miksei sieluja saatu asutettua Maahan kuin vasta viidennellä yrittämällä Atlantiksen aikoihin. Diana Cooperin kirjassa "Atlantis" oli enemmänkin siitä, miksi tänne Maapallolle ylipäätään päätettiin lähettää sieluja kasvamaan, mutten valitettavasti muista tuon enempää. Aihe kiinnostaa minua itseäni valtavasti!

Käsittääkseni tällaisia fyysisiä opiskelupaikkoja, joissa ollaan kuitenkin suht lähellä henkimaailmaa ei paljoakaan ole ja Maa on siksi todella suosíttu opiskelu- ja kokemuspaikka.

[^^Queen Nefertiti^^]

Egon ja sielun välinen ristiriita oli ainakin yksi syy siihen, miksei sieluja saatu asutettua Maahan kuin vasta viidennellä yrittämällä Atlantiksen aikoihin. Diana Cooperin kirjassa "Atlantis" oli enemmänkin siitä, miksi tänne Maapallolle ylipäätään päätettiin lähettää sieluja kasvamaan, mutten valitettavasti muista tuon enempää. Aihe kiinnostaa minua itseäni valtavasti!

*Menee vähän eri aiheeksi mutta mikäs siinä. Surun opetuksia on etsiä syvällisempiä merkityksiä. Mielenkiintoista. Kun olen itsekin toipunut niin monesta surusta.. joku sanoo, suru on loppujen lopuksi eroa Muusta ja eroa Jumalasta, ja jos kokee että eroa ei ole.. niin..

[Yulunga]

Minä en ole kokenu läheisen kuolemaa joten en tiedä siitä vielä mitään. Siksi suurin suru liittyy avioerooni ja siihen miten unelmani valui likakaivoon.

Minä pidän surun tunteesta. Se on voimakas ja luova tunne. Paljon pahemaa kuin suru, on se ettei kykene tuntemaan mitään. Suru on liikettä, joka puhdistaa ja tekee tilaa uudelle. Tietää, että on matkalla eteen päin kun tulee suru.

[Sula]

Minulla on sellainen käsitys, että itsemurhan pystyy tekemään vain sellainen sielu, joka on sen etukäteen sopinut. Itsemurhan tekevä on suuri opettaja läheisilleen, jotka joutuvat kohtaamaan teon myötä valtavan tunneskaalan ym. Käytännön elämässä itsemurhan pystyvältä puuttuu jonkin "esto"  mikä muilla ihmisillä estää ko.teon. Ei ole siis mitään keskenjäänyttä "ohjelmaa" maan päällä vaan kaikki kuuluu suureen suunnitelmaan   

Suru kuuluu elämään, ihan kuin ilo, rakkaus ym. Suru on inhimillistä.

[^^Queen Nefertiti^^]

Olen kyllä mieluummin iloinen.

Huomasin 2 selkeää asiaa kun eilen käytin vähän liikaa aikaa foorumilla.

1) rakastumisen ja rakastamisen edellytys olisi kokea joku osaksi itseä. Yleensähän näin käy suhteissa. Rakastan itseäni, olen rakkaus, mutta jos joku tuntuu vieraalta, väärältä, en rakastu enkä ota surukseni. Enkä kanna hänen surujaan ja kuuntele asioitaan suhteen jälkeen. Itselle oli tärkeä poistaa surun aiheuttajat viime vuonna. Mitä ihmettä minun ENÄÄ tarvitsee narsisteja miettiä (kun se kerran oli viimeksi se suurin suru)! Eivät he ole minua. Pari exää oli itse asiassa kärsinyt aika paljon suruja, hylkäämisiä, onnettomuuksia, jne, kai siinä oli paljolti minun empatiastakin kyse, siinä rakastami- sessa.. mutta oliko se heille karmaa.. ja opetusta? Omista teoista menneessä.. Kuten suvussani on paljon surua.

Onneksi on niin iloiset työtiimit, että.

2) en halua enää olla psykologi vaan rakastettu. Heti jos menee psykologian puolelle, lopetan ens kerralla. No ehkä 1% psykologia ja loput rakastettua. Ongelmanratkonta jätettäköön ammattilaisille, en halua myöskään uskonnollisia ongelmia kenenkään kanssa. Rakkautta siinä ihmisessä tulee olla yhtä lailla, en aio olla se joka antaa enemmän. Mutta tulihan sekin koettua - tuntuu että nousuvaakamies  osasi merkkinsäkin puolesta antaa ja rakastaa enemmän kuin.. 

A vot.

[astraali]

Yhtään "turhaa" tai "ennenaikaista" kuolemaa ei ole. Jokainen lähtee juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Jotkut sielut voivat muuttaa sielunsuunnitelmaansa ja päättää lähetä täältä aikaisemmin kuin alunperin oli tarkoitus. Näitä sieluja tarvitaan jossain muualla tms. Mutta yleensä se surun opetus on tosiaan niille tänne jäljelle jääville omaisille ja läheisille.

Surutyö on raskasta. Olen itsekin sitä joutunut työstämään useaan otteeseen. Mutta silti ne lähteneet ovat tulleet kertomaan, että kaikki on hyvin ja heidän elämänsä jatkuu. On ollut merkittävää katsoa muiden surevien selviytymistä surusta, millä tavalla he ovat sen prosessoineet ja kehittyneet. Se on raskas prosessi mutta joskus me ihmiset tarvitsemme tuollaisia suuria kokemuksia, jotta voisimme oppia ja kehittyä.

Mutta sekin on hyvä muistaa, että oppia voi myös ilosta, onnesta ja rakkaudesta vaikka ne läksyt jäävät meitä siitä onnen huumassa usein huomaamatta.   

[Jasca]

Käsittääkseni tällaisia fyysisiä opiskelupaikkoja, joissa ollaan kuitenkin suht lähellä henkimaailmaa ei paljoakaan ole ja Maa on siksi todella suosíttu opiskelu- ja kokemuspaikka.

Minun ymmärrykseni tästä on se, että Maa on nimenomaan aikoinaan luotu tunteiden opiskelupaikaksi. Tämän ajatusuuntauksen mukaan muilla planeetoilla ei ole olemassa tätä tunteiden kirjoa, joka meillä on mahdollista kokea ja sen vuoksi Maa on erittäin haluttu opiskelupaikka. 

Yhtään "turhaa" tai "ennenaikaista" kuolemaa ei ole. Jokainen lähtee juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Jotkut sielut voivat muuttaa sielunsuunnitelmaansa ja päättää lähetä täältä aikaisemmin kuin alunperin oli tarkoitus. Näitä sieluja tarvitaan jossain muualla tms. Mutta yleensä se surun opetus on tosiaan niille tänne jäljelle jääville omaisille ja läheisille.

Näin minäkin asian koen, että jokainen ihminen todellakin tekee valintansa tällä pallolla ihan itse. Itsemurha saattaa olla tai olla olematta osa sielunsuunnitelmaa. Syyt itsemurhalle ovat moninaiset, joten mitään yksinkertaista kestosuosikkia ei voi esittää. Sielu itse tietää valintansa perusteet. Kuolema sinällään ei ole ennenaikainen koskaan.

Jossakin tässä ketjussa pohdittiin myös sitä, ettei surua ja iloa voi tuntea yhtaikaa. Mielestäni sekin on mahdollista esmerkiksi silloin, kun vakavasti sairas läheinen kuolee. Ihminen voi olla iloinen siitä, että läheinen on vihdoinkin saanut helpotuksen ja pääsee haudan lepoon, mutta olla samalla surullinen omasta menetyksestään. Kyllä siis on mahdollista olla sekä iloinen että surullinen samasta asiasta. Tunteet vaihtelevat muutoinkin näkökulman vaihtuessa. Samaan asiaan perustuu se elätkö optimistin vai pessimistin housuissa. 

[Hiisitär]

Törmäsin tällaiseen kanavointiin tässä illan aikana ja ajattelin, että voisin ihan hyvin kopioida sen tännekin.

Nimimerkki ”Kärsimyskö jalostaa” kysyy:
Mikä on inhimillisen kärsimyksen merkitys ihmisen kasvuprosessissa? Sanotaan, että kärsimys jalostaa. Mikä on sinun näkemyksesi asiasta?

Uranuksen vastaus:
Kärsimys itsessään tuottaa aina jotain silloin, kun ihminen pyrkii kärsimyksestä eroon. Katsoessasi kärsimyksiäsi elämäsi varrella voit kysyä: Mitä se tuotti minussa? Antoiko se sysäyksen pyrkiä pois kärsimyksestä? Näin voit ymmärtää, että jokainen tila, jokainen kärsimys on tarpeellinen.
Kärsimys on kuin itu, siemen, joka uinuu ihmisen sisällä. Ihminen itse vetää puoleensa omaa kärsimystään ja se tavallaan pakottaa häntä toimimaan. Näin lopulta ihmisen sisimmästä nousee voima, joka saa muutoksen liikkeelle. Ihmisen mieli laajenee, hänen näkökykynsä laajenee ja hänen sisällään uinuva tietä muuttuu käytännön kokemuksen kautta todeksi.

Kun kärsimys ajaa persoonaa muutokseen, persoona on valmis kohtaamaan sen peloistaan huolimatta. Sen seurauksena kärsimys muuttuu voimavaraksi, joka työntää häntä eteenpäin.

Ymmärtäessäsi omaa elämääsi voit ymmärtää myös muita. Tällöin kasvavat hyväksyminen ja rakkaus itseäsi kohtaan. Nähdäksesi rakkauden kautta lopulta kokonaisuuden voit antaa itsellesi armon, vapauden ja hyväksynnän. Näin voit ymmärtää persoonasi eri tiloja, kärsimystä ja vaikeuksia ja vapauttaa itsesi, luoda suhdetta itseesi.

Kun tällä tavalla katsot elämää ympärilläsi, näet sitä laajemmin. Pystyt katsomaan kokonaisuuksia, niiden eri osa-alueita ja nähdä, että mikään itsessään ei ole hyvää tai huonoa. Hyvä ja huono ovat ihmisen mielessä, katsojan mielessä. On vain asioita, tiloja.

Sanani ovat kuin sytyttimiä sinulle, aktivaattoreita, niiden tarkoitus ei ole antaa kokonaisuutta, vaan herättää sinua aktivoimalla ja sytyttämällä sinua.  Tällöin itse työstät, haet, teet itsesi kanssa sen, mitä sisälläsi liikkuu ja mitä sieltä nousee.

Jos todella haluat palvella itseäsi, pysähdy elämässäsi ja katso kärsimystesi vaiheita ja totea kuinka se palvelee sinua. Kaikki mikä palvelee sinua palvelee myös kauttasi.
(Minä Olen-lehti, 2/2005)

[^^Queen Nefertiti^^]

Mietin vielä uudestaan senkin, mitä tapahtuu jos todella alkaa nauttia surusta ja kärsimyksistä. Seuraako siitä masokismia tai sadismia? Miten nämä asiat alkavat ja loppuvat? Toiset eivät millään päästäisi kokemukseensa mitään hajottavaa ja pitävät itseään pumpulissa, eräs jonka tunsin halusi aina mennä alimpaan mahdolliseen paikkaan, että sen jälkeen ei ainakaan voisi enää epäonnistua. Ja toinen teki vähän samaa välttääkseen sydänsuruja. EI siinä mitään, jos nämä eläisivät yhteiskunnan ulkopuolella, mutta kun kaikki ovat suhteessa kaikkiin.

Surun aiheuttajalle voi antaa anteeksi, mikä ei tarkoita että hän ei koskaan aiheuttaisi surua itselleen ja muille enää.

Jotkut ihmiset hajoavat, sekoavat, kovettuvat kärsimyksissä, mutta sehän oli kai siis Jumalan tahtoa kokea sekoamista.. ??  Moni teksti on ihan jees, vaikka kanavoidutkin, eri asia paranevatko live ihmiset kokemuksistaan.