Vaatimus...on kamala sana, monivivahteinen ajateltuna, rikas.
Olen kokenut ihmisiä, jotka vaativat toisilta ja itse alittavat sen kohdan missä aita on matalin. Mutta onko sittenkään näin? Koen sen vain itse. Ja on ihmisiä, jotka vaativat itseltä paljon ja huomaamatta sen saman muilta. Ja ihmisiä, jotka eivät vaadi 'ääneen' mitään ja jotka jäävät helposti syrjään.
Jeesus opetti jossakin puheessaan, että 'ano, niin sinulle annetaan' tai 'kolkuttavalle avataan'. Onkohan tässä kaksi äärimmäistä asiaa; vaativuus ja vaatimattomuus, mitkä kummatkaan eivät ole hyväksi kenellekään? Narsismi ja orjamainen marttyyri.
Niin. Ahdistavinta on varmasti olla se ihminen, jota ei huomaa kukaan. (inkivääri)
Inkivääri toi asian esille, mitä voisi katsoa hyvin monelta suunnalta. Toiset katsoa, ja itse se ihminen katsoa, jota ei huomata. Voisiko siinä olla tietynlainen sokeus, joka voi jopa olla pettävää? Esimerkkinä kovin sairas ihminen, joka tarvitsee fyysisestikin paljon apua. Hänen ympärillään saattaa hääriä hyvinkin monta ihmistä, päivittäinkin jopa ja hän ei siltikään tunne itseään huomatuksi, ehkä se henkinen yhteys uupuu, ehkä se tottumus, että joka päivä pitää jonkun käydä. Hän ei ehkä tiedosta sitä tosiasiaa, että monet ihmiset ovat tosiaan yksin, eivät ihmiset nykyään enää vieraile esim. kuten ennen.
Taas toinen, joka on arkuudeltaan ja jollakin lailla myös itsekeskeisyyttään joutunut syrjään, ei jaksa ottaa kontaktia, odottaa kuitenkin toisten huomiota.
Syitä syrjyyteen voi etsiä kahdesta suunnasta.
On tosi, että heikompaa tulisi auttaa, luonteeltaankin ihminen voi tietyllä lailla olla heikompi. Toiset tarvitsevat enemmän rohkaisua ja vähän tönäisyä. Olemme vastuussa itsestämme, mutta myös toisistamme.
Oih, tämä on niin laaja alue, että innostuisi vaikka kuinka puhumaan. Mutta ...näin aluksi tässä.
