seuraava »

[Esmiralda]

Minä käytän koruja fiiliksen mukaan. Suurinosa koruistani on hyvin yksinkertaisia joissa on suht pienehkö riipus, esim. kultainen tai hopeinen sydän, pieni kultainen perhonen jossa punaisia kiviä. Juhlatilanteissa tykkään käyttää hopeista lapsikorua ( käätyjä joissa on vaaleansinisiä tai vaaleanpunaisia kiviä ). Tykkään siitä kun on paksu ketju ja käädyissä kaikista lapsista kivet.

Tällä hetkellä rakkain kaulakoruni on hopeinen ketju jossa roikkuu keskikokoinen risti. Ristin sisällä on jotain kirkasta kiveä. Tämän korun yleensä laitan kun lähden kotoani jonnekin. Kotioloissa en käytä kaulakoruja lainkaan, syystä että muuten nuorimmainen lapsi kiskoisi niitä koko ajan.
Korvakoruni ovat myös pienehköjä ja yksinkertaisia, yleensä roikkuvia, kultaisia. Nappeja pidän todella harvoin sillä ne ahdistavat.
Sormuksia en käytä lainkaan, enkä rannekelloa/käsikoruja.

Vaisto myös sanoo, että lapselle on tärkeintä se äiti, riisuttuna kaikesta turhasta...

Vaihtelunhaluisuus on niitä ilon murusia, joita on helppo suoda itselle arjen keskellä. Koru on usein myös symboli 'pois jostakin', elämän harmaudesta, synkkyydestä ja raskaudesta. Se voi olla myös kuin pieni ilon hyppy, pieni hihkaisu, suloinen keimailu, muistutus elämästä ja sen unelmista ja siitä että on muutakin, toisenlaista, vapaampaa ja iloisempaa. Tai voihan se olla myös muistutus tärkeästä hetkestä, ihmisestä tai sisimmän rikkaudesta, mistä haluaa pitää kiinni.

Nyt tuli vain noin intuitiivisesti jotain sellaista, joka ei ehkä vastaa kysymykseesi, mutta mikä voi antaa merkityskiä tai ymmärrystä 'koruilulle', sillä ihminen on aina koristanut jollakin itseään, ottanut vaikka kiven jonkin muistoksi, turvaksi tai merkitykseksi. Siinä on jotain hyvin alkukantaista. Eläin ei tee sitä.

En osaa nyt muuta näin syvänyönä virkata...

[Solnishko]

Ihana aihe, en ihan koko ketjua ehtinyt ainakaan nyt läpi kahlata joten voi olla että joku tuolla on jo kysynytkin samaa. Mutta mites koruttomuus? En ole koskaan oikein osannut pitää mitään koruja, sormukset "kiristää"  ja vihkisellaisetkin olen hukannut jo aikoja sitten.. Kaulakorut jää jotenkin niskatukkaan aina kiinni ja sitten sattuu. Korvakorut on ainoat, nyt monta monta vuotta nekin olleet tommoset simppelit napit, nyt tuli pari viikkoa sitten ajatus että otanpa nekin pois ja annan kasvaa umpeen.. Edes kelloa en ole koskaan ranteessa oikein "sietänyt".

Pitkäaikaisin pitämäni koru koskaan oli oikeassa kulmakarvassa, kultainen pieni rengas jossa oli pieni hematiittipallo lukkona. Se taisi olla jopa kuusi vuotta paikallaan ennenkuin poistin ja annoin umpeutua.

 
Mielenkiintoista...korut kiusana, riisuttuna. Symbolit karistettuna? Seesteisyys, yksinkertaisuus, selkeys, askeettisuus, puhtaus...tulee mieleen. Oletkohan sinut itsesi kanssa? Ei tarvitse korostaa mitään, ei muistuttaa itselle mitään, ei kiinnittyä mihinkään?  Napit kuin jotakin laitettu kiinni, napitettu. Voisi olla myös jotakin sellaista, jonka sulkee pois, ei halua esille, piilottaa. Tai ei vain tarvitse todistella mistään mitään kenellekään. Etkö kaipaa jotain repäisevää elämääsi? Ehkä olet vanha sielu, jotain niin valmista. Ilman kelloakin. Antaa elämän kantaa, ajan voi tiedostaa.

En tiedä sainko mistään kiinni. Vähän kuin tylsä elämä tai sitten valmis elämä.  :

  Kiitos!
Niin se naapurin eukkokin mulle jaksaa aina taivastella ja kommentoida että "Sää vaan täällä päivät pitkät touhuat ja juttelet näitten lastes ja eläintes kanssa!"

[Indium]

Kiitos Esmiralda, annoit pohdittavaa

[Corvus Leonis]

Luulisin, että pidät myös niiden soundista. Sekä tunteesta, kun ne ovat liki ihoa. Siinä on voimaa ja suojaa. Ehkä suojaa herkkyydeltä...

No pitäähän skorpionilla panssari olla, heh heh... Tosin käytännön kokemuksella pitää todeta, että esim. kapakkatappelutilanteessa kaikenlaiset koru- ym. tilpehöörit on kyllä enimmäkseen tiellä tai suoranaiseksi haitaksi, ja tämä info hieman vähentää mahdollista suojan tunnetta.

[m.magia]

Kiitos Esmiralda tulkinnasta.

Meinasin Kato Vegalle heittää jotain ihokarvojen poistosta ja öljystä edellä mainitussa tilanteessa, mutta en sittenkään mene siihen tämän tarkemmin.

[Solnishko]

Ihana aihe, en ihan koko ketjua ehtinyt ainakaan nyt läpi kahlata joten voi olla että joku tuolla on jo kysynytkin samaa. Mutta mites koruttomuus? En ole koskaan oikein osannut pitää mitään koruja, sormukset "kiristää"  ja vihkisellaisetkin olen hukannut jo aikoja sitten.. Kaulakorut jää jotenkin niskatukkaan aina kiinni ja sitten sattuu. Korvakorut on ainoat, nyt monta monta vuotta nekin olleet tommoset simppelit napit, nyt tuli pari viikkoa sitten ajatus että otanpa nekin pois ja annan kasvaa umpeen.. Edes kelloa en ole koskaan ranteessa oikein "sietänyt".

Pitkäaikaisin pitämäni koru koskaan oli oikeassa kulmakarvassa, kultainen pieni rengas jossa oli pieni hematiittipallo lukkona. Se taisi olla jopa kuusi vuotta paikallaan ennenkuin poistin ja annoin umpeutua.

Mielenkiintoista...korut kiusana, riisuttuna. Symbolit karistettuna? Seesteisyys, yksinkertaisuus, selkeys, askeettisuus, puhtaus...tulee mieleen. Oletkohan sinut itsesi kanssa? Ei tarvitse korostaa mitään, ei muistuttaa itselle mitään, ei kiinnittyä mihinkään?  Napit kuin jotakin laitettu kiinni, napitettu. Voisi olla myös jotakin sellaista, jonka sulkee pois, ei halua esille, piilottaa. Tai ei vain tarvitse todistella mistään mitään kenellekään. Etkö kaipaa jotain repäisevää elämääsi? Ehkä olet vanha sielu, jotain niin valmista. Ilman kelloakin. Antaa elämän kantaa, ajan voi tiedostaa.

En tiedä sainko mistään kiinni. Vähän kuin tylsä elämä tai sitten valmis elämä.  :

Pakko vielä palata ja kiittää uudestaan, luin eilen yhtä kirjaa ja ai kauhee kun meni ihan kylmän väreet ja itkettikin. Siinä oli tämmönen nainen, jonka alushameesta oli pitsiä irronnut pienen matkaa roikkumaan irti ja mies ihmetteli miksei nainen korjaa sitä hametta ja pohdi mihin se on jäänyt kiinni että on alkanut purkautumaan.
"Eikö nainen ollut huomannut, eikö hän välittänyt? Antoiko hän kaiken hajota ja pudota pois itsestään, kun sen aika tuli?

Kiitos vielä siis, olikin vähän isompi oivallus tämä kuin miltä ensin vaikutti. 

[Esmiralda]

Kiitos teille! 

Tämä on minulle ollut yksi sellainen sivu, jossa olen sanellut mitä on mieleen tullut. Korut symboleina herättävät jotakin ehkä tiedostamatonta esiin. Varsinkin kun niistä ei paljoa tiedä mitään, eikä siis ole järjen johdateltavissa. Intuition mukana tietenkin kulkee eletty elämä ja kokemukset. Mutta uskon, että intuition äänellä on meille paljonkin kerrottavaa, kunhan annamme sen vain virrata.

Joten jos jotain viestiä se tuo, niin olen iloinen.
Vaikka... jokainen on toisille viestin tuoja, usein tiedostamattaan, jos osaamme kuunnella tai ottaa jotakin sanojen takaa.

Mietin tässä, että on monen tasoista keskustelua. Joskus kun keskustelee toisen kanssa, tuntee melkein kuin humahduksen, kun on noustu toisenlaiselle tasolle. Tai sitten toisen sana, se tiedostamatonkin, tarttuu kiinni, ja se herättää suuren oivalluksen jälkeen päin.

Kunpa osaisismme kuunnella enemmän toisiamme. Sillä usein jo ennakkoasenne ja mielikuva toisesta sulkee korvamme.

[Ithilien]

Oi, tämä ketju on aivan upea. Väkisinkin rupesi askarruttamaan mitä osaisit sanoa minun korumieltymyksistäni...

Minulla on ollut paljon täysin koruttomia kausia, mutta useimmiten kaulassa on ollut vähintään yksi riipus. Pitkän aikaa, melkein kymmenen vuotta sitten se oli miekka, käsin tehty, pieni ja tinaa, sitä pidin yläkoulun lopulta pitkälle ammattikoulun toiselle vuodelle kunnes se katosi. Hiukan sen jälkeen tuli hankittua suuri pronssinen Ukonvasara, sepän tekemä; sitä ei kuitenkaan järin usein tule pidettyä, lähinnä folkkimetallibändien keikoilla, mutta muistan muutamat rajut ukkoset kun olen hakenut sen laatikosta. Omistan myös pronssisen, kietoutuvan käärmeen mallisen käsivarsirenkaan, jota houkuttaisi käyttää useammin, mutta se ei oikein minnekään menoihin ole sopinut, lisäksi se tuntuu saavan minusta esiin puolia joista en ole aivan varma tunnistanko itseäni, tai muistuttaa nuoremmasta ja vähän hillittömästä ja holtittomasta itsestäni jolla oli voimaa muttei viisautta ja taitoa kanavoida sitä. Myös Kalevala Korun Hannunvaakunaa tulee käytettyä, mutta lähinnä juhlatilaisuuksissa. Pitkäaikaisin jokapäiväinen koruni oli hopeinen sydämenpuolikas, jonka toinen puolikas on rakkaallani; se roikkui kaulassani melkein neljä vuotta, kunnes kiinnike katkesi ja irtosi ketjusta. Myös eroa on tehty yhtä pitkään kuin koru on ollut rasiassaan, puolisen vuotta.

Juuri nyt lempikorujani ovat pari rihkamahelyä joihin olen kuitenkin kiintynyt: hopeanvärinen pikkuinen avain, ja siro pieni kullanvärinen L-kirjain kermanvaalealla, soikealla emaloidulla pohjalla. Ylipäätään avaimet, pronssiset ja hopeiset ja kulutetun messingin väriset korut vetävät minua puoleensa, ja ne käärmeet. Lisäksi olen tavattoman viehtynyt runsaisiin rannerenkaisiin jotka helisevät ja kilisevät aina kun liikun, niitä ei tunnu koskaan olevan liikaa, vaikkei niitä aivan joka päivä voikaan käyttää. Väreistä turkoosi, kaikenlaiset siniset (paitsi koboltinsininen), tumma sinertävä violetti ja muutama vihreän sävy (minttu, merenvihreä ja ylipäätään varsin siniset ja harmaanvihreät sävyt) hyppäävät korujen seasta esiin aina. Mutta hiuksiini tahdon vaaleita, valkoisia, kermanvärisiä, puuterin ja roosan värisiä kukkia, saatan sitaista sellaisella koristetun hiuslenkin letin päähän tai koota nutturan kukkasoljilla. Myös rusetit ovat ihania, niissä tyydyn useimmiten simppeleihin mustiin tai valkoisiin, vaikka olen hetken aikaa ollut sitä mieltä että jokin oikein kirkkaanvärinen voisi olla piristävää vaihtelua. Myös ihanan käytännöllisen nutturapuikkoni lasken lempikoruihin, se on tummanruskeaa puuta ja sen tylpässä päässä on hopeanvärinen koristehela. Itse asiassa, puisia koruja olen jo hetken aikaa kaivannut enemmän, erityisesti pehmeästi toisiinsa kolisevia rannerenkaita. Niin, ja kitschiin vivahtavia herkkujen muotoisia koruja ei sovi unohtaa! Ihana cupcake-riipukseni kaipaa parikseen teekuppisormusta, tai vaihdokikseen donitsikorua - tai mikä vielä kitschimpää, viiksien mallista rannekorua.

Siinähän sitä tarinaa olikin, jos muistia penkoisi niin jotain varmasti vielä löytyisi, vaan eiköhän tämä riitä

[Esmiralda]

Oi, tämä ketju on aivan upea. Väkisinkin rupesi askarruttamaan mitä osaisit sanoa minun korumieltymyksistäni...

Minulla on ollut paljon täysin koruttomia kausia, mutta useimmiten kaulassa on ollut vähintään yksi riipus. Pitkän aikaa, melkein kymmenen vuotta sitten se oli miekka, käsin tehty, pieni ja tinaa, sitä pidin yläkoulun lopulta pitkälle ammattikoulun toiselle vuodelle kunnes se katosi. Hiukan sen jälkeen tuli hankittua suuri pronssinen Ukonvasara, sepän tekemä; sitä ei kuitenkaan järin usein tule pidettyä, lähinnä folkkimetallibändien keikoilla, mutta muistan muutamat rajut ukkoset kun olen hakenut sen laatikosta. Omistan myös pronssisen, kietoutuvan käärmeen mallisen käsivarsirenkaan, jota houkuttaisi käyttää useammin, mutta se ei oikein minnekään menoihin ole sopinut, lisäksi se tuntuu saavan minusta esiin puolia joista en ole aivan varma tunnistanko itseäni, tai muistuttaa nuoremmasta ja vähän hillittömästä ja holtittomasta itsestäni jolla oli voimaa muttei viisautta ja taitoa kanavoida sitä. Myös Kalevala Korun Hannunvaakunaa tulee käytettyä, mutta lähinnä juhlatilaisuuksissa. Pitkäaikaisin jokapäiväinen koruni oli hopeinen sydämenpuolikas, jonka toinen puolikas on rakkaallani; se roikkui kaulassani melkein neljä vuotta, kunnes kiinnike katkesi ja irtosi ketjusta. Myös eroa on tehty yhtä pitkään kuin koru on ollut rasiassaan, puolisen vuotta.

Juuri nyt lempikorujani ovat pari rihkamahelyä joihin olen kuitenkin kiintynyt: hopeanvärinen pikkuinen avain, ja siro pieni kullanvärinen L-kirjain kermanvaalealla, soikealla emaloidulla pohjalla. Ylipäätään avaimet, pronssiset ja hopeiset ja kulutetun messingin väriset korut vetävät minua puoleensa, ja ne käärmeet. Lisäksi olen tavattoman viehtynyt runsaisiin rannerenkaisiin jotka helisevät ja kilisevät aina kun liikun, niitä ei tunnu koskaan olevan liikaa, vaikkei niitä aivan joka päivä voikaan käyttää. Väreistä turkoosi, kaikenlaiset siniset (paitsi koboltinsininen), tumma sinertävä violetti ja muutama vihreän sävy (minttu, merenvihreä ja ylipäätään varsin siniset ja harmaanvihreät sävyt) hyppäävät korujen seasta esiin aina. Mutta hiuksiini tahdon vaaleita, valkoisia, kermanvärisiä, puuterin ja roosan värisiä kukkia, saatan sitaista sellaisella koristetun hiuslenkin letin päähän tai koota nutturan kukkasoljilla. Myös rusetit ovat ihania, niissä tyydyn useimmiten simppeleihin mustiin tai valkoisiin, vaikka olen hetken aikaa ollut sitä mieltä että jokin oikein kirkkaanvärinen voisi olla piristävää vaihtelua. Myös ihanan käytännöllisen nutturapuikkoni lasken lempikoruihin, se on tummanruskeaa puuta ja sen tylpässä päässä on hopeanvärinen koristehela. Itse asiassa, puisia koruja olen jo hetken aikaa kaivannut enemmän, erityisesti pehmeästi toisiinsa kolisevia rannerenkaita. Niin, ja kitschiin vivahtavia herkkujen muotoisia koruja ei sovi unohtaa! Ihana cupcake-riipukseni kaipaa parikseen teekuppisormusta, tai vaihdokikseen donitsikorua - tai mikä vielä kitschimpää, viiksien mallista rannekorua.

Siinähän sitä tarinaa olikin, jos muistia penkoisi niin jotain varmasti vielä löytyisi, vaan eiköhän tämä riitä

Ohhoh, tulipas paljon koruja mukaan! Sehän kertoneen monipuolisesta ihmisestä, ehkä vähän eksyneestä, säntäilee sinne tänne, kahmii kaikkea ja unohtaa osan johonkin. Nuori ihminen etsii ja kokeilee. Elämän pitää liikkua ja jotakin tapahtua. Nuori tuntee olonsa turvattomaksi, miekkaa on hyvä kantaa. Kun se unohtuu johonkin, on itsevarmuuttakin saatu.

Ukonvasara! Nuori alkaa tajuta pikkuhiljaa, että itse voi muokata omaa elämää, ei olekaan virran viemää. Aina voi tarttua rantaan, nousta ylös ja muokata elämäänsä. Käärmerengas kuvaa energian liikettä, uutta kasvua, uuden oppia, henkistä etenemistä. Käärme voi kuvata myös pelottomuutta, karistaa arkuutta pois. Hannun vaakuna, uteliaisuus elämän eri ilmöihin. Sydän...se herää, tunteet ja halu tutustua toiseen ihmiseen. Hän tulee tärkeäksi, osa itsen elämää, jota voi katsella nyt neljän silmän takaa. Sitten riittää...

Rihkamaa...halua ottaa elämä vähän keveämmin, pitää hauskaa, olla vapaa. Avain...olla myös avoin uusille asioille, avata ovia muille tulla, uusille tuttavuukslle. Kilisevät rannerenkaat, korut (hassua, minä myös tykkään kilisevistä riippuvista simpukkakoruista)...haluat tulla näkyväksi, kuuluvaksi, huomatuksi (kuten täällä  ), on jotakin mitä haluaa tuoda itsestä tai ideoista esille. Sinertävät sävyt ovat ajattelua, idearikkautta ja toiveita.

Hiuksia jossakin kuvataan eletyksi elämäksi. Ehkä haluat muistaa kaikkea hyvää, myös lapsuuden ja muun menneen hauskoja hetkiä, ikään kuin tallettaa niitä hiuksiin, elämän rikkautta ja kantaa niitä mukana, kuin ne olisivat todistamassa elämän voimasta. Yleensä nousee eteeni sellainen reipas elämän myönteinen ihminen, joka ei halua takertua pieniin ongelmiin, eikä muistuttaa niillä muitakaan. Hiljaisina hetkinä mieli tyyntyy ja etsii puhtautta, selkeyttä ja havahtuu joskus huomaamaan elämässä sen mikä on todella tärkeää (ne rusetit, asioita mistä solmii arvostuksen). Räisky vain edelleenkin ja nauti elämästä!! 

[Riitta]

Jos saan jatkaa niin siniset tai siniharmaat kivet yhdistetaan valtameriin ja tunnekuohuihin(aquamarine) ja vihreat kivet kuten jade tai agaatti kertovat elinvoimasta, eli meneepa paljon yhteen Esmiraldan kanssa, mutta olipa kiva muistaa tama ihana ketju pitkasta aikaa.

[Esmiralda]

Voi ihana Diamond!!!  Sinua olen tänne kaivannut! Nyt et karkaa. Tehdään tätä yhdessä, jos on vielä kyselijöitä!

[t.touhula]

Kertokaapa mitä tämänpäiväinen koruhankintani kertoo minusta:

Hopeiset korvakorut, joissa
toisessa lukee
I LOVE (=oikeasti sydän pikkukivistä)
ja
toisessa
ME
...

Oottelen vastauksia....

[Riitta]

Hopean energia on tasapainoittavaa ja hopeahan on parhaita sahkoa johdattavia alkuaineita(eli saataa ihon lampotilaa)

Eikohan ole niin, etta jos rakastaa itseaan, pystyy rakastamaan muitakin.....

[Esmiralda]

Diamond,
kysyisin sinulta.
Olen hukannut ankh-koruni, hopeaa. Toisesta rakkaasta kuukivikorviksestani meni toinen rikki. Olen myynyt kaikki kultakoruni pois.
Ja tarttunut meripihkaan. Ja merellinen se toinenkin mistä tykkään. Olen tykästynyt simpukoista tehtyihin koruihin, korvissa ja ranteessa ja tykkään niiden kilinästä. Siis merelliseen kallistunut...

Mitähän se kertonee?

[Riitta]

Meripihka(havupuiden fossiilia) maadoittaa, parantaa, puhdistaa ja auttaa kudosten uusiutumista....joten ihan loogista, etta tartut niihin.
Ehka myos nailla merillisilla koruilla alitajuisesti kaipaat onnea luoksesi...kuten me kaikki joskus.
Mielestani kuunkivi on tehnyt tehtavansa, vaikka onkin sinun kivesi, silloin muutama vuosi sitten sinulla oli todella tarve kuunkiveen jo oman jaksamisesi kannalta.
Jatka vaan meripihkan jahtausta...se viela joskus muuttuu joksikin uudeksi ja aurinkoista syksya sinulle tavataanko Hyvinkaalla?