Näin pari yötä sitten
kiehtovimman uneni kautta aikojen!
Olin paikassa, jossa vasemmalla puolellani oli hiekkaerämaata ja oikealla puolella näin lapsuuteni lähikaupan takapihan. Oli sota ja pommitukset. Makasin maassa, vierelläni joku toinen. Pommeja putoili ja meitä pelotti, mutta päätimme pysyä paikoillamme. Näin kuin peilin kautta, kun taaksemme putosi pommi ja tunsin sinkoutuvani räjähdyksen voimasta. Yhtäkkiä kuitenkin sodan äänet kaikkosivat, kaikki muuttui äänettömäksi ja sieluni erkani pehmeästi ruumiista, lähti lentoon.
Kuulin kohotessani oman ääneni (matalamman?) sanovan: "Tänne minä kuolin." Samassa heräsin säikähtäneenä, mutta unen jäljiltä olo oli uskomattoman tyyni - kuten unessakin. Ihan kuin unen sanoma taisi olla: Kuolemaa ei tarvitse pelätä
Luin, että kuolema-unet liittyvät elämänvaiheiden muutoksiin ja sisäiseen kasvuun. Mietin tässä, että uni saattaisi liittyä myös entiseen elämääni...? Hieno uni joka tapauksessa!
