Irish
Vieras
|
|
« : 14.03.2007 22:00:19 » |
|
Olin yhdentoista vanhan, kesäloma oli juuri alkanut. Minä löysin siskoni kanssa jälleen Mustikan pennut. Ne olivat heinäladossa rojukasan takana. Mustikka oli jo vanha ja raihnainen. Nuoremmilla naaraskissoilla oli neljää, viittäkin pentua, Mustikilla oli nyt kaksi. Toinen oli ihan terveen näköinen ja kokoinen, kun toinen taas hyvin pieni ja heikon näköinen. Siinä ne makasivat kaikki kolme pienessä kerässä. Pennut olivat arviolta noin kolmen viikon ikäisiä.
Aika kului ja jälleen kerran olin taas mummolassa kissoja katsomassa. Piha vilisi täynnä pentuja, mustia kaikki taas, kaulassaan valkoinen läntti. Olimme kesyttäneet ja ruokkineet niitä, kaikilla oli nimetkin, annoimme niille joka vuosi nimet. Emme halunneet uskoa sen olevan turhaa, kuten aikuiset sanoivat. Meille ne olivat jokaisen kesän päivän ilo, jokainen niistä oli oma persoonansa.
Karjakeittiössä oli sotkuista ja kuivamuona oli taas vähissä. Äiti oli antanut mukaamme jauhelihaa, jonka jaoimme kristillisesti kolmeenkymmeneen suupalaan ja haimme vuorotellen jokaisen kissan huoneeseen yksitellen syömään oman herkkunsa. Niiden turkki oli takussa, yhdellä jos toisella oli rähmivät silmät ja hyvin hyvin hoikka olemus. Ne naukuivat ja miukuivat aina innoissaan kun näkivät, että minä ja sisko kävelemme peltotietä pitkin ja juoksivat vastaamme parinsadan metrin päähän pihasta.
Lilliputti, pieni kehitysvammainen kissanpentu oli emonsa hylkimä, se ei sitä useinkaan nisälleen päästänyt. Lilliputti pelkäsi ihan kamalasti ihmisiä ja oli viimeisin villi koko mustanpuhuvassa seurueessa. Sydäntäni särki nähdä miten se järkyttyi joka kerta kun siihen koski, se pelästyi ja juoksi lyhyillä venkuloilla tassuillaan piiloon. Se ei kai nähnyt kovin hyvin, sillä niin usein saimme sen yllätettyä. Viikkojen kuluessa sain siliteltyä Lilliputtia aika usein. Se oli edelleen pelokas, sen ulkonäkö muistutti enemmän myyrää, kuin kissaa ja muut pennut talloivat leikeissään sen päälle. Minä rakastuin ja kiinnyin siihen syvästi. Itkin melkein ilosta, kun ensimmäistä kertaa sitä sormellani hellästi silittäessäni se ei jähmettynytkään kauhusta tai painunut kasaan, vaan seisoi tomerasti silitystä myötäillen paikoillaan.
Yhtenä päivänä sen silmät olivat muurautuneet kiinni ja sen koko vatsa oli ulosteeseen tahriutunut. Minä kannoin sen karjakeittiöön ja puhdistin sen silmiä ja vatsaa haalealla vedellä, siihen sattui ja se vikisi ja vinkui. Kun päästin sen menemään, se juoksi pakoon, heinäladon rojukasan taakse, eikä koko päivänä tullut näkyville. Minuun sattui – olin satuttanut sitä, eikä se pieni ymmärtänyt, että halusin auttaa.
Yritin jokaisella reissullamme ruokkia pientä Lilliputtia salaa ja lopulta sen ruokahalu näytti kasvavan. Alkuun se ei syönyt ollenkaan kiinteää ruokaa, vaikka kaikki muut pennut söivät. Siskoni kanssa yritimme leikittää sitä ja pariin kertaan se hoksasi mistä oli kyse, kun oikein hitaasti ruohonkorsia heiluttelimme sen edessä. Pieni käpälä viuhahti ilmassa, mutta pian Lilliputti lähti taas jonnekin, piiloon. Aitan alle tai navettaan. Jäimme muiden kissojen kanssa pihalle leikkimään, kunnes hellepäivä muuttui viileäksi illaksi ja lähdimme kotiin.
Eräänä aamuna olin jälleen kävelemässä mummolaan. Näin jo kaukaa pihassa olevat kissat ja tiesin odottaa, että pian alkaa juoksukilpailu minua kohti. Hurja leikkisä juoksu, hännät kaarella, toisiensa päälle ja yli hyppien ne kirmasivat iloisena joukkiona. Minua nauratti. Mutta mitä minä näinkään. Jäljessä muista viipotti se pieni olento, ruipelo rotanhäntä pystyssä. Sydämeni oli pakahtua. Lilliputti, silmissään pieni tuike, tuli minua kohti vikkelästi mutta hitaammin kuin muut, pysähtyi kuitenkin turvallisesti parin metrin päähän ja miukaisi.
Muutaman päivän päästä, kun kesä oli jo lopuillaan, löysimme vaahteran alta pienen kissan ruumiin. Se oli ensimmäinen tämän syksyn ruttoon kuollut pentu. Hiljaisina me veimme sen isoihin pihapensaan lehtiin käärittyinä metsään, tuulimyllyn taakse. Kaivoimme pienen haudan, johon laskimme sen hellästi. Lilliputti oli nyt enkeleiden luona. Sen päivän jälkeen en voinut käydä mummolassa pariin päivään, mutta tiesin että sinne oli pakko mennä.
Viikatemies korjasi satoaan, nurkissa kyhjötti vapisevia pentuja, rakkaat lapsemme olivat hyvin kipeitä ja vahvimmat yksilöt näkivät parin viikon ajan vierestä, miten sisaret ja serkut vain katosivat. Minä pidin niitä sylissäni, yksi kuoli syliini, jokunen katosi – lähtivät kai metsään viimeiselle retkelleen.
Vaikka tämä oli lapsuuteni jokaisen kesän päätös, en ikinä lakannut itkemästä jokaista pörröistä ja viatonta lastani. Enkä IKINÄ unohda juuri tätä kyseistä kesää, koska minun sieluani kosketti suuresti tuo pieni, ihana Lilliputti. Minä kunnioitin hänen elämäänsä, minä rakastin häntä koko sydämestäni! Eikä mielestäni ikinä pyyhkiydy se kuva, kun Lilliputti ensimmäisen ja viimeisen kerran juoksi minua kohti. Se kuva saa minut vieläkin ilon ja surun sekaisiin kyyneliin.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Irish
Vieras
|
|
« Vastaus #1 : 14.03.2007 22:39:50 » |
|
Pahoittelen, että tarinasta tuli niin pitkä, se vain oli PAKKO saada ulos. Se oli ainoa asia, jota miettiessäni silmäkulmani kostuivat. Miksi?
15v. täytettyäni en enää käynyt mummolassa, muutuin kai juuri sellaiseksi aikuiseksi, joita en ollut ymmärtänyt. Sellaiseksi, joka näki vain omat tarpeet, surut ja haavoittuvuuden, joka suojellakseen itseään ei ollut enää valmis hoivaamaan ja rakastamaan, koska kuvitteli sen "menevän hukkaan".
Minä tiedän, ettei mikään mennyt hukkaan, mutta jotenkin häpeän sitä, että en enää voinut käydä siellä. Ne kissat olivat koko elämäni, koko lapsuuteni, ainoat ystäväni, ainoat rakkaani jotka antoivat vastarakkautta. Minä olen nyt päättänyt, että en anna sen enää tapahtua. Otan selville, onko enollani vielä leikkaamattomia kissoja. Hänelle on monet sanoneet että tuollainen on eläinrääkkäystä, siellä paikassa asuu kissaruttovirus, kaikki sinne syntyvät pennut ovat tuomittuja kuolemaan ennen kuin täyttävät 3kk. Hän ei ruoki kissoja ja ne nukkuvat ulkorakennuksissa talvetkin, ovat loisia täynnä ja puolivillejä ilman minua ja siskoani. Sille on tultava loppu nyt.
Tämä on minun taisteluni nyt.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Rakkaudenliekki
Vieras
|
|
« Vastaus #2 : 14.03.2007 22:44:25 » |
|
Kirjoittanut Rakkaudenliekki sinulle Sparkle In The Distance Voi miten tämä tarinasi koskettaa ilona ja suruna kouraisee jostain sydänalasta Ja tuo mukanaan omia muistoja lapsuuteni kesistä maalla sukulaisten luona, ei ne olleet pelkästään löhölomia vaan töitä tehtiin talossa, navetassa, pelloilla ja ...sielläkin oli kissoja - juuri samalla tavoin yksi pieni kissanpentu kuoli syliini...vaikka siitä on kymmeniä vuosia aikaa, muistan sen kuin eilisen´...sen vilpittömän puhtaan aidon eläimen riemun ja luottamuksen ja läheisyyden... jollain tavalla sinä kirjoituksissasi olet viime päivinä koskettanut jotain tärkeää herkkää oolemukseni osaa ) - jolta kyyneleet on ollut pitkään kadoksissa...ja pitkästä aikaan aistin sekä vilpittömän ilon ja puhtaan surun tunteet sanoissasi ja olemuksessani...kiitos kun jaoit tämän,,,,tähän tulee varmasti palattua vielä, nyt vain kerron ensihetken kosketusta itsessäni...kiitos Sparkle In The Distance ******************************** Lähetetty: tänään kello 22:00:19Kirjoittanut: Sparkle In The Distance ... Lilliputti, pieni kehitysvammainen kissanpentu oli emonsa hylkimä, se ei sitä useinkaan nisälleen päästänyt. Lilliputti pelkäsi ihan kamalasti ihmisiä ja oli viimeisin villi koko mustanpuhuvassa seurueessa. Sydäntäni särki nähdä miten se järkyttyi joka kerta kun siihen koski, se pelästyi ja juoksi lyhyillä venkuloilla tassuillaan piiloon. Se ei kai nähnyt kovin hyvin, sillä niin usein saimme sen yllätettyä. Viikkojen kuluessa sain siliteltyä Lilliputtia aika usein. Se oli edelleen pelokas, sen ulkonäkö muistutti enemmän myyrää, kuin kissaa ja muut pennut talloivat leikeissään sen päälle. Minä rakastuin ja kiinnyin siihen syvästi. Itkin melkein ilosta, kun ensimmäistä kertaa sitä sormellani hellästi silittäessäni se ei jähmettynytkään kauhusta tai painunut kasaan, vaan seisoi tomerasti silitystä myötäillen paikoillaan....Yritin jokaisella reissullamme ruokkia pientä Lilliputtia salaa ja lopulta sen ruokahalu näytti kasvavan...puhdistin sen silmiä ja vatsaa haalealla vedellä, siihen sattui ja se vikisi ja vinkui... Minuun sattui – olin satuttanut sitä, eikä se pieni ymmärtänyt, että halusin auttaa. Pieni käpälä viuhahti ilmassa, mutta pian Lilliputti lähti taas jonnekin, piiloon. Aitan alle tai navettaan. Jäimme muiden kissojen kanssa pihalle leikkimään, kunnes hellepäivä muuttui viileäksi illaksi ja lähdimme kotiinHiljaisina me veimme sen isoihin pihapensaan lehtiin käärittyinä metsään, tuulimyllyn taakse. Kaivoimme pienen haudan, johon laskimme sen hellästi. Lilliputti oli nyt enkeleiden luona Eikä mielestäni ikinä pyyhkiydy se kuva, kun Lilliputti ensimmäisen ja viimeisen kerran juoksi minua kohti. Se kuva saa minut vieläkin ilon ja surun sekaisiin kyyneliin. *****************************
|
|
« Viimeksi muokattu: 14.03.2007 22:48:48 kirjoittanut Rakkaudenliekki »
|
tallennettu
|
|
|
|
Rakkaudenliekki
Vieras
|
|
« Vastaus #3 : 14.03.2007 22:51:08 » |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Esmiralda
|
|
« Vastaus #4 : 14.03.2007 23:04:40 » |
|
Kiitos Sparkle! Uskon, että enkeli siinä vierellänne salli Lilliputin viipyä luonasi ja vahvistaa tunteittesi voimaa
|
|
|
tallennettu
|
Nousu Skorpioni (Jousimies) Chiron Skorpioni Aurinko, Venus ja Merkurius Rapu Kuu Kalat Pluto ja Saturnus Leijona Jupiter Jousimies Mars Neitsyt Neptunus Vaaka Uranus ja Ceres Kaksonen
Maya, Punainen Itsevallitseva Kuu Kiinalainen Rotta Kelttiläinen Omenapuu
OLLAAN IHMISIKS
|
|
|
Chandra
|
|
« Vastaus #5 : 14.03.2007 23:43:28 » |
|
Kiitän myös,että jaoit tuon kokemuksesi kanssamme. Elin kuin sadussa.Tarinasi herätti yllättävän monia tunteita,jopa kiukkuakin. Se kosketti lähes yhtä paljon kuin rakkain satuni:Ruma ankanpoikanen. Jos olisit sitä lyhentänyt,eivät tuon kesän tunnelmat,jopa tuoksut,olisi välittyneet niin todellisina lukijalleen. KIITOS!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
*yildirim*
|
|
« Vastaus #6 : 15.03.2007 08:37:51 » |
|
minusta tuo oli myös hyvin koskettava kertomus ja kiva että sen meidän kaikkien kanssa halusit jakaa...
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Irish
Vieras
|
|
« Vastaus #7 : 15.03.2007 21:57:05 » |
|
Kiitoksia teille, kun sen jaksoitte lukea ja jakaa kanssani..
Eino Leinon sanoin; "sydämeni suuri hiljaisuus", asustaa juuri noissa lapsuuden kesissä, noissa tunnelmissa ja maisemissa.
Kiitoksia Molli, Mustikka, Topi, Jalo, Rauha, Kauko (joka on se meidän nykyinen 17v. kissa ), Raita, Onni, Siiri, Lakritsi, Zorro, Lulu, Tico, Vieteri, Pulla-unelma, Jaska, Vili, Jasmin, Lehmis, Pörri, Verneri, Hämis, Pirpana, Juku, Jojo, Purnukka, Milo, Tipsu, Pehmis, Emmi, Lilliputti, Samu, Lissu, Jassu, Mökö, Luru, Jussu.. Voi kullat kun en kaikkien nimiä voi mitenkään muistaa!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
*Kide*
|
|
« Vastaus #9 : 16.03.2007 09:35:49 » |
|
Tippa linssissä ja kuristava tunne kurkussa... Karuja kokemuksia lapselle,menettää rakkaansa ja usein Eikä lievennä yhtään ajatus, jotta syntymä ja kuolema ovat osa elämää... kun moni kuolema olisi ollut estettävissä Todella hienoa, että olet päättänyt ottaa asiaksesi estää enosi luona kissojen kärsimykset jatkossa... kaikki lämpö ja voima sinulle Helppoa se ei ole... tappelin aikoinaan samasta asiasta naapurini kanssa, joka kuittasi matokuurit, sterilisaatiot yms juttuni kaupunkilaisten hullutuksina..."näin on aina tehty, kissoja tulee ja menee" Ääni muuttui kellossa vasta ajan kanssa, kun meidän kissat olivat kiiltävä turkkisia, jaloissa kierteäviä, syliin tunkevia ja hyvin voivia ja sen näköisiäkin Viimeinen kiivaampi keskustelu käytiin siitä saako raakaa kalaa tai kalan perkeitä antaa kissoille (keskustelu miksi ruokitaan villejä, ei omia kissoja on vielä kesken...kuppi vaan laitetaan pihalle, syö kuka syö) Asiaan... jouduin viemään omat kissat eläinlääkärille madotettavaksi (ensin tutkittiin madon jaokkeesta, oliko aavistukseni oikea koska tarvitava lääkeannostus oli vaarallisen suuri. Olin oikeassa kissoissani oli lapamato, joka voi tarttua myös ihmiseen Että näin maalla... vein laskun naapurilleni näytille ja pidin kamalan saarnan, uhkailuja myöden jos homma jatkuu tai meistä joku on saanut lapamato tartunnan
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Irish
Vieras
|
|
« Vastaus #10 : 16.03.2007 11:19:08 » |
|
Sinä ja siskosi taisitte olla niille kissa-paroille hetken oikeita enkeleitä. Niin me varmasti olimmekin. Mutta olen usein meittinyt, että eivät ne voineet tietääkään paremmasta. Niillä oli ainakin paljon leikkikavereita!
En toki vähättele sitä, miten arvokasta työtä teimme siskoni kanssa, mutta se oli pientä siihen verrattuna, mitä ne kissat MEILLE antoivat! Ne antoivat hurjan paljon rakkautta, lämpöä, pyyteetöntä hyväksyntää, leikkimielisyyttä. He olivat meidän enkeleitä!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Irish
Vieras
|
|
« Vastaus #11 : 16.03.2007 11:24:50 » |
|
Tippa linssissä ja kuristava tunne kurkussa... Karuja kokemuksia lapselle,menettää rakkaansa ja usein Eikä lievennä yhtään ajatus, jotta syntymä ja kuolema ovat osa elämää... kun moni kuolema olisi ollut estettävissä Todella hienoa, että olet päättänyt ottaa asiaksesi estää enosi luona kissojen kärsimykset jatkossa... kaikki lämpö ja voima sinulle Helppoa se ei ole... tappelin aikoinaan samasta asiasta naapurini kanssa, joka kuittasi matokuurit, sterilisaatiot yms juttuni kaupunkilaisten hullutuksina..."näin on aina tehty, kissoja tulee ja menee" Se on tosiaan surullista, ettei elämää kunnioiteta.
Luulen että ilman tuota lapsuutta, en osaisi niin vahvasti käsitellä tunteitani. Ensimmäiset kuolleet pennut hautasimme 17 vuotta sitten, ollessani 5v. Se oli ensimmäinen pentue, siitä kaikki lähti. Ja siitä jäi ihmeen kaupalla henkiin yksi kissa, Kauko, joka omasta tahdostaan muutti asumaan meille, se kun oli niin älykäs että lähti aina seuraamaan meitä kun lähdimme kotiin..
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Rakkauden enkeli
Vieras
|
|
« Vastaus #12 : 16.03.2007 13:57:02 » |
|
Kiitos! Minäkin itkeä vollotin luettuani tarinasi. Se liikautti hyvin syvältä ja toi mieleen omia menetyksiä elämäni varrella... Ja tsemppiä "taistelullesi". Niiden kissojen kaltoinkohtelulle loppu.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|