seuraava »

[*yildirim*]

siispä näin leijonamielen innoittamana ajattelin aloittaa tämän uuden topicin.

siispä olen huomannut että täällä jotkut enenmän tai vähemmän lähestyvät tuota 30 ikävuoden kriisiä. itseni mukaan lukien.

siispä tänne voisi vaikka kerätä ajatuksia miten selvitä tälläisistä kriiseistä vai ovatko nämä kriisit välttämättä kriisejä ollenkaan?

vaikka myös neuvoja miten ottaa vastaan tämä uusi pyöreä virstan pylväs elämässä?

kaikkea siis mitä aiheesta vaan mieleen juolahtaa....

Minä olen viime aikoina peiliin katsoessani huomannut siellä väsyneen näköisen ihmisen. Peiliin vilkaisen kun olen lähdössä esim. kauppaan, ja joskus raivokkaiden hiusten laitto yritysten jälkeen poistun kotoa sama räjähtänyt poninhäntä päässä kuin mikä siellä jo keikkui aikaisemminkin, joten minun peiliin katsomiset ovat tuskastuneita irvistyksiä tai järkyttynyttä tuijotusta...minulla onkin nyt menossa jokin ihmeellinen ulkonäkö/ikäkriisi, ja ikää huimat 27vuotta....(lainausta kaikolta tuolta "kurkkaa peiliin" topicilta)


sama homma täällä aina ajoittain..yleensä olen aika sinut itseni kanssa...mutta kun johonkin pitäisi täältä neljän seinän sisältä lähteä ja katsoo peiliin et pitäs tehrä jottain niin iskee joku ihme turhautuminen ja yleensä hetken pohdittuani ja tuherrettuani en saa mitään aikaiseksi ja annan olla... enteilisiköhän tämä jo jotain 30 kriisiä???(tämä on taas lainaus ihan itseltä)

[Freyja]

Olkoon kuinka keksitty tahansa, ulkoapäin tuotu tuo "kriisi" niin se on ja se on henkilökohtainen.

Minulla se alkoi noin ½ vuotta ennen h-hetkeä. Lopetin liian rajut urheiluharrastukset (akrobatia) koska kiinnitin kovasti huomiota kehoni veisteihin  . Minä olen eronnut 26-vuotiaana avioliitosta, eikä minulla ole (kunnollista) parisuhdetta eron jälkeen ollut. Alkoi kriisi siitä että olen liian vanha synnyttämään enkä saa ikinä uutta parisuhdetta.

Ulkonäköni on kuulema 10 vuotta nuoremman ihmisen, mutta tuntui sille että shaakeli kun pyöristyy (lue: muodot naisellistuvat).

Päätin pitää suuret juhlat. Peruin ne. Kutsuin ihmiset uudelleen. Peruin ne.  Lopulta samalla viikolla kokosin vielä kerran vapaana olevat ystäväni ja meitä tuli aika suuri joukko yksiöni lattialle juhlimaan 3-kymppisiäni. Juhlin niitä 3 päivää  , hukkasin lahjani baariin, vietin viimeisen teini-iltani ja olin onnellinen!

Nyt lähestyy 31-vuotis synttärit. Odota niitä niin innolla, koska henkisesti jäin viime vuoteen enkä edes muista kuinka monta vuotta täytän.  Ei kriisin kriisiä, odotan vain että pääsen juhlimaan!!! 

Tai noh, nyt minusta tuntuu että olen jo lähestulkoon liian vanha ensisynnyttäjä... mutta uskon että monet teistä alkavat nauraa tässä kohtaa ja kiitos siitä. 
Naisellisia muotojani RAKASTAN!

[Asterix]

Minä en koe kriisiä puoleen tai toiseen, koen eläväni elämäni
yhtä onnellisinta aikaa, en tiedä miksi,
mutta en aio pyydellä sitä anteeksi muilta.

Voi olla että kriisini olivat tuossa murrosikäisenä
ja parikymppisenä ja nyt ikään kuin on tuollainen seesteinen aika.

Huomasin tämän valokuvistanikin.
Vain pari vuotta vanhempi kuva ja kuva viime viikonlopun
kuvauksista ja näytän huomattavasti nuoremmalle
kuin pari vuotta sitten. 

Tähän ei voi olla syynä kuin stressittömämpi
ja seesteinen elämä täällä Wienissä.

[Minerwa]

Kolmekymppiä oli ja meni. Ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa edelleen 

Mä koen itse asiassa samalla tavalla kuin Asterix. Tämä on ilman muuta mun elämäni parasta aikaa!! Nuoruuden kriisit on kriiseilty ja vastoinkäymiset voitettu. Aikast paljon elämänkokemusta, arkirealismia ja itseluottamusta on jäänyt takataskuun tässä vuosien varrella... ja se näkyy myös ulospäin. Vanhenemisessa on ilman muuta myös puolensa 

[Hiisitär]

En voi olla tunkematta henkisen puolen lusikkaa tähän 30.ikävuoden kriisiinkään!

Ihmisen kehitys ja kasvaminen menee sykleittäin, jotka psykologiakin tuntee. Lyhyesti 30.ikävuoden kriisissä on kyse siitä, että ihmisen Minuus/sielu pyrkii viimeistään siinä vaiheessa ilmentämään itseään vapaasti. Mitä enemmän on ollut kuuntelematta itseään ja mennyt muiden pillien mukaan asiassa kuin asiassa, sen kovempi on repäisy, kriisi ja muutos 30. ikävuoden tienoilla. 30v. kriisi voi alkaa ennen 30.ikävuotta tai sen jälkeen. Jos on elellyt omaa itseään kuunnellen, kriisiä ei välttämättä edes tule. Sielun ei tarvitse herätellä ihmistä sanomalla "hei, haluatko sinä todella tätä ja tätä?" koska ihminen on kuunnellut itseään elämänsä aikana ja kulkenut sitä tietä, jota itse haluaa, ei yhteiskunnan, kulttuurien, ystävien, perheen ym. sanelemaa tietä.

Oman itsensä ilmaisusta johtuu se, että naapuri vetää irokeesin ja muuttaa Intiaan 30. ikävuoden tienoilla kun taas toinen naapuri ei muutu miksikään vaan pysyy samana.

Jos ihminen ei herää kuuntelemaan itseään 30. ikävuoden kriisissä, vaan kieltää itseään yhä, seuraava kriisi on vielä vahvempi. Useampi sekoaa viimeistään 50. ikävuoden kriisissä ihan hulluksi! Ja silloin onkin hyvä seota. 30. ikävuoden tienoilla on vielä saattanut olla lapset, työ ja puoliso "estelemässä" omaa muutosta, mutta 50. ikävuoden tienoilla lapset on maailmalla, eläkeikä lähestyy ja valitettavien eroamistilastojen valossa puolisokin jäänyt jonnekin matkan varrelle.

Näin siis teorisoi vielä reippaasti alle 30v. nainen! Itse olen ainakin huomannut moista tapahtuvan ympärilläni.

[Minerwa]

Kuulostaa loogiselta. Mietin tässä, että ehkä se toimii myös toisinpäin...? Mä taidankin olla se irokeesipäinen naapuri, joka lopulta kolmekymppisenä palasi sieltä Intiasta ja asettui aloilleen   (Tosin mulla ei ollut irokeesia ja oikeasti palasin Saksasta...)

Elämä ennen kolmeakymppiä oli melkoista vuoristorataa. Sattui ja tapahtui. Kantapään kautta piti mennä ja kokea. Välillä tuli lyötyä päätäkin seinään, mutta yhtään päivää en vaihtaisi pois! Tässä nykyisessä elämänvaiheessa ihanaa on kuitenkin juuri sen tasaisuus. Tuttuus ja turvallisuus. Enää ei tarvitse olla koko ajan liikkeellä, koska tässäkin on hyvä.

Ehkä kolmenkympin kriisi olikin mulle nimenomaan pysähtymistä, oman itsen ja tasapainon löytämistä arjessa. Muutosta voi olla monenlaista, eikä se välttämättä ole paha asia - kunhan siihen on riittävästi aikaa kasvaa, eikä sen kanssa joudu kasvotusten vasten tahtoaan. Mäkään en missään nimessä aikaisemmin olisi ollut valmis, mutta jotenkin kaikki sitten vain loksahti paikoilleen... Mielenkiinnolla odotan nelikymppisiä 

[Freyja]

Kuulostaa loogiselta. Mietin tässä, että ehkä se toimii myös toisinpäin...? Mä taidankin olla se irokeesipäinen naapuri, joka lopulta kolmekymppisenä palasi sieltä Intiasta ja asettui aloilleen   (Tosin mulla ei ollut irokeesia ja oikeasti palasin Saksasta...)

Sama homma, minä palasin Perusta  ja olen toki Intiankin kolunnut  mutta nimenomaan minä kasvoin aikuiseksi ja aloin ottaa vastuuta elämästäni. Se nyt vain sattui ajoittumaan tuohon 30 ikävuoteen konkreettisesti.   

[*Kide*]

Irroitin lapsuudestani, kuin pitkästä ja venytetystä kuminauhasta jonka toinen pää oli menneisyydessä ja toista vedin mukaani  Sattui vetää ja päästää irti, mutta kumpaakaan ei voinut enään jatkaa... kroppa ja pää teki lopun  Ensi alkoi kroppa oireileen ylirasituksesta ja kivun yms. vuoksi mm. uni jäi vähemmälle ja lopulta alkoi pää sekoileen. Vaikka kipuja ja niiden syitä oli hoidettu aktiivisesti koko ajan, ne alkoivat vasta kunnolla toipuun kun myönsin tunnevammani ja aloin hoitaan sitä  Ihmevehje tuo ihmiskeho 

Kauhulla odotan mieheni mahdollisia kriisejä  hänellä ei kuulemma ollut murrosikääkään... tai sitten hän on osannut aina kuunnella itseään. Onkoos se mahdollista? Muita ei kriisejä elämässä koskaan?

[Asterix]

Paras ja rakkain ystäväni Herbert on saman ikäinen kuin minä
ja en ole oikein varma, onko hänellä kriisiä vai ei
vai onko hän vain niin turhamainen,
mutta tänä kevät talvena hän innosti (lausutaan pakotti)
minut kanssan kuntosalille ja erikoisruokavaliolle
saadaksemme "täydellisen ulkonäön" koskaan.

Olemme menossa kesällä Saint Tropeziin hänen
poikaystävänsä jahdille ystävien kera
ja hän haluaa, että me kaksi olemme täydellisen näköisiä siellä.

Hän korostaa koko ajan, että vanhenemme koko ajan,
mutta pysymme 21-vuotiaan näköisinä.

Vieraille ihmisille, jotka kysyvät ikäämme,
hän ensin arvioittaa, minkä ikäisiltä näytämme.

Olemme molemmat hyvin baby-faceja ja joskus olen ajatellut,
että sellaisille ihmisille,
joka luonnostaan näyttää hyvin nuorelle,
on hyvin vaikea hyväksyä kohonevat numerot omassa iässä,
vaikka toisaalta se ikä tuo sitä uskottavuutta,
mitä on jäänyt paitsi esim. työelämässä lapsen kasvoisuuttaan.

[meruska]

Olkoon kuinka keksitty tahansa, ulkoapäin tuotu tuo "kriisi" niin se on ja se on henkilökohtainen.

Minulla se alkoi noin ½ vuotta ennen h-hetkeä. Lopetin liian rajut urheiluharrastukset (akrobatia) koska kiinnitin kovasti huomiota kehoni veisteihin  . Minä olen eronnut 26-vuotiaana avioliitosta, eikä minulla ole (kunnollista) parisuhdetta eron jälkeen ollut. Alkoi kriisi siitä että olen liian vanha synnyttämään enkä saa ikinä uutta parisuhdetta.

Ulkonäköni on kuulema 10 vuotta nuoremman ihmisen, mutta tuntui sille että shaakeli kun pyöristyy (lue: muodot naisellistuvat).

Päätin pitää suuret juhlat. Peruin ne. Kutsuin ihmiset uudelleen. Peruin ne.  Lopulta samalla viikolla kokosin vielä kerran vapaana olevat ystäväni ja meitä tuli aika suuri joukko yksiöni lattialle juhlimaan 3-kymppisiäni. Juhlin niitä 3 päivää  , hukkasin lahjani baariin, vietin viimeisen teini-iltani ja olin onnellinen!

Nyt lähestyy 31-vuotis synttärit. Odota niitä niin innolla, koska henkisesti jäin viime vuoteen enkä edes muista kuinka monta vuotta täytän.  Ei kriisin kriisiä, odotan vain että pääsen juhlimaan!!! 

Tai noh, nyt minusta tuntuu että olen jo lähestulkoon liian vanha ensisynnyttäjä... mutta uskon että monet teistä alkavat nauraa tässä kohtaa ja kiitos siitä. 
Naisellisia muotojani RAKASTAN!

IHANAN KUULOISTA!!!!     
Kiitos kannustavasta tekstistä! Itsellä pyöreät täytyy tänävuonna. Ja ajoittain vaivaa se että elämäni ei ole oikeastaan sellaista kuin ajattelin 20 vuotiaana... Siis parisuhde, omatalo, lapsi(a), vakituinen työ, ym. ym...... Olen sinkku, asun yksin vuokralla. Töissä olen (rakastan hommaani) mutta vakituisesta paikasta ei ole puhettakaan... Onneksi en ole ainut.. Vastaavassa työssä olevat samassa jamassa. Mutta silti. Työpaikka muutenkin muutosten pyörteissä joten tuntuu että elämä on jotenkin huteralla pohjalla.... Mutta, onneksi on ammatti jossa ei työt lopu! Joten oikeastaan se ei ole ongelma...

Ongelma on se että jotain minulta puuttuu mutta en tiedä mitä... Ikä ei ole syy.. Sen vuoksi ja myös juhlan kunniaksi! Olen luvannut itselleni nauttia loppuelämästäni ja siitä mitä minulla on enkä haikaile sen perään, mitä minulla ei ole!!!! Tämän kunniaksi matkustan 30 v. synttäreillä ja nautin sinkkuudestani.. Ja mahdollisesti eurooppalaisesta kulttuurista siinä sivuusa. 

Ja itseasiassa. 30 v on lähipiirissäni ollut muutosten aikaa! Ja positiivisessa mielessä. Joten onnea kaikille 30v täyttäville siskoille ja veljille!

[Freyja]

vaikka toisaalta se ikä tuo sitä uskottavuutta,
mitä on jäänyt paitsi esim. työelämässä lapsen kasvoisuuttaan.

joo, siksi varmaan onkin kivaa kun voi sanoa että on sentään jo yli 30 

MERUSKALLE TERKUT 

[kaiko]

Minulla on mies,lapsia ja omakotitalo, mutta ei työpaikkaa. Tuntuu kuin olisin juuri havahtunut siihen, että olen jo tämän ikäinen, minne vuodet katosivat?! Äskenhän minä vasta olin nuori hihittelevä tyttönen. Työpaikka olisi ihana asia, edes jokin lyhyt pesti, mutta ei löydy...tuntuu,että pitäisi jo olla vakituinen työ, mutta kun koulutuskin on mitä on... Ja olen alkanut pitä itseäni vanhana, vaikka aivoituksiltani olen kyllä ihan sekopää teini joka ei ymmärrä mistään mitään(mieheltä menee usein hermot)

[Asterix]

vaikka toisaalta se ikä tuo sitä uskottavuutta,
mitä on jäänyt paitsi esim. työelämässä lapsen kasvoisuuttaan.

joo, siksi varmaan onkin kivaa kun voi sanoa että on sentään jo yli 30 

MERUSKALLE TERKUT 

Yep, ja heti tulee se kysyvä tietävä ilme niille,
että Botoxiako(?), vaikka tähän asti on pärjännyt
ihan hyvin vehnänalkio-öljyllä, hunajalla ja vitamiineilla.

Tänä kauneuskirurgian menetyksen aikana on vaikea
vakuuttaa ulkonäkönsä olevan luomua ja onnekkaissa geeneissä.

[Hiisitär]

Kauhulla odotan mieheni mahdollisia kriisejä   hänellä ei kuulemma ollut murrosikääkään... tai sitten hän on osannut aina kuunnella itseään. Onkoos se mahdollista? Muita ei kriisejä elämässä koskaan?

Minulla ei ollut varsinaisesti murrosikää. Koulussa oli kiusaamista ja tunnekylmä isäni aiheutti minulle ongelmia, mutta muuten minulla ei koskaan oikeastaan ollut mitään virallista murrosikää. Ehkei se 30.ikävuoden kriisikään iske sitten niin pahasti minuun?

Ystäväpiiristäni löytyy myös paljon ei-murrosiästä kärsineitä ihmisiä, sisarukseni kuuluvat samaan luokkaan kuin minä.

[Minerwa]

Sama homma, minä palasin Perusta  ja olen toki Intiankin kolunnut  mutta nimenomaan minä kasvoin aikuiseksi ja aloin ottaa vastuuta elämästäni. Se nyt vain sattui ajoittumaan tuohon 30 ikävuoteen konkreettisesti.   

Vautsi  ... ja varmasti monia kokemuksia rikkaampana noiden reissujen jälkeen!! Näitä juttuja on hieno muistella sitten joskus kiikkustuolissa ja todeta: "Onpa tullut elettyä mielenkiintoinen elämä!"

Annetaan unelmille siivet ja kerätään muistoja talteen. Se on vähän kuin pistäisi rahaa pankkiin