Mitäs jos vaan on ja vetää puoleensa mitä vetää ja katsoo mitä tuli verkkoihin, mitä sydän halajaa ja mitä ei.
Joo, voihan toki niinkin tehdä; antaa tuulen kuljettaa verkkoja, mihin se haluaa, niin ei tarvitse itse ottaa vastuuta siitä, millaista saalista tulee, vai tuleeko mitään, vaan voi sanoa, että 'en oikeastaan tarvinnutkaan mitään', taikka 'oikeastaan halusinkin vain vanhoja kengänpohjia'.. 'Turhaa' rojua se verkko silloin tuppaa keräämään ihan ylenmääräisesti.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa 'ajelehtimisen' eri puolista -
siitä, miten tahdosta, haluista ja pyrkimyksistä *myös joiden kautta sielu tähän maailmaan ilmenee* luopuminen, niiden esiintuonnin välttäminen, jota joissain piireissä ihastellaan egon kuolettamisena, irrottaa maasta, tästä elämästä, ja tehtävistä, joita olemme tulleet tänne tekemään, sillä sielumme on tarkoitus kanavoitua nimenomaan tietoisesti tekemisemme kautta - vain silloin se voi saavuttaa täyden kirkkautensa esiintulon.
Tietoiset valinnat ovat viisautta.
Kun
haluat tulla sieluna tähän maailmaan, lähteä merelle purjehtimaan, valitset ja suunnittelet matkakohteen ja reitin.
Merikartat pakkaat mukaan, ja eväät joiden pitäisi riittää seuraavaan tankkausetappiin, koska liian raskaasti ei voi pakata. Myös kalastusvälineet ovat tarpeen, sillä, vaikka maisemia katsellen voisi aivan hyvin aikansa kuluttaa, ei tämä ole mikään huviretki; niin sielu kuin ruumiskin tarvitsee ravintoa. Luotsi saattaa sinut satamasta, mutta sen jälkeen olet omillasi, ja purjehduksesi onnistuminen, siis selviäminen mahdollisimman vähillä karikoihin kolhiintumisilla tai pohjakosketuksilla, on kiinni sinun tarkkuudestasi tulkita merimerkkejä ja karttoja.
Matkan tarkoitus on siis edetä paikasta A paikkaan B, tehokkaasti, aikaa hukkaamatta turhaan, joten ankkuroituminen johonkin pidemmäksi aikaa olisi hölmöä. Kuin myös hölmöä olisi lakata ohjaamasta, katsoa vaan, minne tuuli vie. Se ei purjehtimisessa olisi todellakaan järkevää, koska ohjaajan täytyy tietää, mihin on menossa, ja hallita kulkupeliään, vastuuta etenemisestään ei voi millekään tuulelle antaa.
Vaistojaan, 'sydämen ääntä', voi ja pitääkin käyttää aistimaan ja ennakoimaan tuulen liikkeitä, säätilan vaihteluita - millaiselle etenemiselle sää on suotuisa.
Niin purjehtiminen, kuin kalastaminenkin ovat enemmän kokemuksen tuoma
taitolaji, kuin fiilispohjalla verkkojen heittelyä; opit tietämään, millaisissa paikoissa, syvyyksissä ja aikoina mikäkin kalalaji liikkuu.
Toki sintin voi hyvällä onnella sieltä täältä mato-ongella napata, mutta kun ravinnon hankkimisesta, elämisestä hankkimallaan ravinnolla on kyse - ja sitähän täällä, kaikilla tasoilla tehdään
henkemme pitimiksi- katsoisin kyllä suosiolla ne parhaimmat apajat, joista riittäisi antia ehkä myös kanssakulkijoillemmekin.
Heittäytyminen aaltojen vietäväksi on houkuttelevaa, tiedän, mutta ei missään tapauksessa tuo sellaista tyydytystä sielulle, kuin minkä saa niistä reiteistä ja etapeista, jotka sielu on valinnut.
Ainoastaan sellainen sielu, joka ei ole vielä täysin päässyt työkalujensa; ruumiinsa ja mielensä isännäksi, ei kykene niitä hallitsemaan. Ja niiden hallintaahan
olemme kaikki täällä opettelemassa...