seuraava »

[^^Queen Nefertiti^^]

Kuten "surun opetukset" keskustelussa tai ainakin omassa maailmassani, olen alkanut tarkkailla MIKÄ aiheuttaa kärsimystä/ ikävää mieltä/ riitaa ja MIKÄ hyvää oloa. Pyrin analysoimaan ja eliminoimaan sen mistä kärsimys tulee ja yllättävän hyvin siinä olen onnistunutkin. Keskityn hyvän olon antamiseen ja saamiseen.

Enkä todellakaan ole kärsinyt vielä niin paljon, että olisi toimintakyky mennyt, olisi katkera mieli tms. Olen vain realisti, samalla kuin elän henkisessä maailmassani.. kun tuntee itsensä, ei silti kannata luulla muista liikoja. Ilahtuu kun saa, osaa antaa ja auttaa älykkäästi.  Juuri viime syksynä, liekö Jupiterin alkuhuumaa, tajusin että en suinkaan ole kärsinyt liikaa vielä ettei voisi hymyillä leveästi ja menestyä.

Kevätsiivousten keskeltä terveisiä (fyysinen rasitus tekee hyvää eikä ole kunnon tuskaa edes). 

[Ikitosi]

"Vaivanen vaivasa sannoo, kokenut kaiken tietää." 
-kihnamolainen sananparsi :

[Esmiralda]

Myötäelämisen oppia varmasti kärsimyksissä opimme! 

Kaarina näkee varmastikin jo sellaista tulevaa, jossa opimme ja ymmärrämme jo kaiken ilman kärsimyksiä.

Mutta liekö olemme enää fyysisellä tasolla.

Ihmettelen sittenkin, mistä syntyy fyysinen tuska ja mistä henkinen. Ja tunteeko sielu ilman fyysisyyttä tuskaa tai kärsimystä?

[^^Queen Nefertiti^^]

Luovuttaisi sen osan pois? Kaikki hankalat ihmiset siis, ja ehkä omasta kunnianhimosta kaikkein huimapäisin kärki?

Kuitenkin sitä toivoo kanssakäymistä ihmisten kanssa, eli ne tilanteet jotka menevät tuskanhien puolelle, pitää lopettaa.

Sama töiden kanssa. Ei liikaa riskejä, mutta kuitenkin lahjakkuus/ palkka / työsopimukset/ bisnekset oikeaan malliin.

Minulla ainakin kärsimys loppui kuin seinään, kun lakkasin yhteydenpidon tiettyihin henkilöihin ja tietyt bisnekset, joissa pariin otteeseen on burn out ollut lähellä.

Tästä puhuin jo aikoja sitten rapuäitini kanssa. Hän sen jo tiesi ennen minua; ihmiset ne yleensä toisilleen tuskaa aiheuttaa, eli.. pidää miettiä suhde ihmisiin. Suomeksi, suosia henkisesti kehittynyttä seuraa jolla asiat ok ja myönteinen maailmankuva.

[Esmiralda]

En nyt ihan tuota ymmärtäisi noinkaan.

Ymmärrän, että hän joka osoittaa kipeät sanat minulle ja on hankala, on se heijastus minussa silloin, jossa minulla on oppimista. Jos annan takaisin ja osoitan hänen opinpaikkansa, olemme samalla areenalla. Elämänoppaita toisillemme.

Mutta jos käsityksemme elämästä ja asioista on aivan toinen, on turha riidellä. Silloin on lohduttavaa ajatella vain, että liikumme kumpikin aivan eri tasoilla. Ja perääntyä.

[^^Queen Nefertiti^^]

Jälkimmäisen kappaleen kanssa olen samaa mieltä. Jos elää narsistin lähellä, tulee hieman hankala olo etsiä itsestä sitä "narsistia", jota siellä ei enää oikein ole. Mutta tämän projisointijutun olen puhunut jo moneen moneen kertaan. 

Eikö kärsimys yleensä ole tunnetason juttu, eli on kyse siitä kehen kiintyy tunteella, kenen seurassa liikkuu. Menetys, tappio voi tuottaa epämieluisaa fiilistä, mutta tuskin nyt sielullista kärsimystä.

Kärsimys opettaa, että sitä ei haluaisi tuottaa muille - ja kysymykseksi jää, opettaako kärsimys henkisesti ketään. Ehkä joitakin, joskus.

[Esmiralda]

Tuota en ole ajatellutkaan.

Narsisti. Olen huomannut että juuri tuollaisia omasta maailmastaan ja käsityksestään lujasti pitäviä ihmisiä sanotaan narssisteiksi, jopa psykopaateiksi. Heidän maailmansa on varmaan yhtä kärsimystä, näkisin...kun muut eivät osaa heidän maailmansa mukaisesti.

Mutta onko se noin yksioikoista? Minä ajattelen mieluummin niin, että he voisivat olla myös sielun eri tasoilla.

[^^Queen Nefertiti^^]

Minäkin tulin vasta jälkeenpäin ajatelleeksi, että henkilö joka tuottaa rakkailleen, vaimoilleen, lapselleen niin paljon tuskaa oman narsistisen elämäntapansa, harrasteensa ja tunteettomuutensa takia, saattaa itse kärsiä sen shown keskellä. Kaikki ovat ympärillä auttamassa ja tukemassa mutta henkilön on pakko hakata päätään seinään. Narsistihan hakee onnea juuri sillä tavalla, mikä ajaa normaali-ihmisen onnettomuuteen.

Mutta se siitä siis, tiedostin missä leikissä olen enkä suostunut olemaan enää. Ja kuten sanottu, kärsimys lakkasi. Sisäisesti nimittäin en kärsi, olen tasapainossa, hyvä lapsuus, perhe, hyviä ihmisiä ollut ympärillä joiden keskellä kasvaa. Siksi varmaan olen jaksanut paria tasapainotonta katsella ja auttaa, mutta minun sisäinen maailmani on jotain muuta kuin heidän. 

Jatkoa: kärsimys opetti olevansa illuusiota, siitähän seuraa jonkinlainen ylösnousemus ja vapaus. JA: itse asiassa en kadu mitään! En kadu sitä että tutustuin eräisiin henkilöihin vaikka heidän kauttaan tuli aika hurjat kokemukset, tosin nyt en alkaisi alusta taas.