Silloin tällöin näitä wanhoja tuttuja tulee vastaan.
Tunnistan myös "tulevia ystäviä/tuttuja" ja paikkoja, jotka tulevat olemaan minulle merkityksellisiä. Oli aika karua, kun rakastuneena kävin ekaa kertaa miesystäväni tiluksilla, eikä paikka tuntunut ollenkaan kodilta. Hienot oli maisemat ja lääniä riitti, mutta tiesin heti, etten tule asumaan päivääkään sillä tilalla. Noh, jätin sen tunteen taka-alalle ja olin onnellinen, kunnes 7kk päästä suhde kariutui, ei minun aloitteesta.
Yksi paikka tuntui kodilta heti kun tulin pihaan. Porua väänsin, kun piti lähteä sieltä. Vuoden päästä muutin asumaan sinne ja asuin siellä yli 4 vuotta.
Edelleen paikka on rakas, mutta nyt koti on muualla.
Tiesin pääseväni opiskelemaan yhteen kouluun kun pääsykokeissa tunnistin tulevan opiskelukaverin (entinen aviomies irlannissa) ja tulevan opettajan (en tiedä edelleenkään mistä tunnetaan).
Ja kauan aikaa sitten, parikymppisenä, tapasin intiaaniäitini! Ihan outo ihminen minulle, mutta tavattiin ohimennen, ihmeteltiin hetken toisiamme ja minä taisin kysyä, että "Äiti?" ja hän sanoi "Poika!" Sit me halattiin ja jatkettiin elämää omilla tahoillamme.
Joo, ja kolaus on myös tapahtunut. Hyvin traagista... Ihan outo nuori mies, jota tiesin heti rakastavani enemmän kuin elämää. Eletään tahoillamme, ja ilmeisesti minun yksi elämän teemoista on oppia elämään tasapainoisesti ilman tämän entisen vaimoni läsnäoloa. Kun elämä meni vähän persliukua sen jälkeen, kun jäin leskeksi.
Ilokseni voin sanoa, että vihdoinkin, 7 vuoden jälkeen tästä yhdestä ainoasta tapaamisesta, ote alkaa hellittää. Rakkaus ei häviä mihinkään, eikä sen ole tarkoituskaan hävitä, mutta voin kuvitella eläväni ilman tämän sielun läsnäoloa ihan hyvää elämää. Jos hän olisi ollut elämässäni, niin herranen aika olisin ollut riippuvainen hänestä! Ja menetyksen pelko olisi ollut jotain käsittämätöntä. Tämä yksin oleminen on ollut äärimmäisen tärkeää ja nyt vasta kunnolla ymmärrän sen tarkoituksen. En olisi minä. En olisi pystynyt keskittymään kasvuuni. Tulemaan minuksi. Mutta aika tiukassa on onnellisuus yksin, kun takana on varmaankin yli tuhatvuotinen yhteinen taival... Sielutasollahan me ei olla mitenkään erillään, mutta sieluni saa kokea minun kauttani täällä maan päällä tätä traagista eron tuskaa. :
Koska tunnistan paikkoja ja eläimiäkin, niin kallistun ennalta tietämisen puolelle näissä tuntemis-asioissa. Siis, että tiedän ennalta, että tänne kuulun, tää on se seuraava juttu, tää on mun tuleva lemmikki, jne. Vähän niin kuin ne markkerit, mitä sovitaan sielujen kanssa, ennen tälle pallolle syntymistä. Eli, että osataan tunnistaa toinen. Ja sillä tavalla liitetään elämät yhteen tavalla tai toisella.
MUTTA on minulla sellainenkin kaveri, jota en muista edellisistä elämistä (eikä hän muista minua), mutta tullaan hyvin juttuun ja hän _tuntuu_ tutulta. Mutta ehkä sillä on jotain tekemistä astrologisten kuvioiden kanssa. Hänellä on paljon samoja merkkejä kuin vanhemmillani ja itselläni.
Mistä näistä tietää. Kaikki variaatiot mahdollisia? Tapauskohtaista?