Kirkon "syyttävä sormi" on ollut niskassamme niin kauan, ettemme enää erota sitäkään, kuka luulee pärjäävänsä ilman ihmistä itseään.
Ja tällä tarkoitan sitä, että kirkko on itseisarvostanut itsensä korkeuksiin, johon sillä ei ole valtuutusta - koska kirkko ei voi tulla tietoiseksi itseydestämme.
Pyörittäessään tarpeisiimme vastaavaa yhteiskunnallista palvelusektoria kirkko on paitsi mekanisoinut taikka suoritteellistanut itseään myös tehnyt itsestään maailmallisuutta vaalivan mutta sielullisuudelle sokean kehäraakin.
Joka sielu-sokeus ilmenee siinä, ettei kirkolla ole näkemystä sielumme laajuudesta, syvyydestä ja ihmeellisyydestä - mutta kylläkin varoittavia sanoja "meille kertaalleen annetun" sielun menettämisestä.
Unohtaen näet alkukirkkona palvelleensa välittäjänä eikä erottajana ihmiselle ja hänen taivaskotilaisuudelleen - yhteydellemme läpinäkyviin mutta näkeviin olemuspuoliimme.
Tarkoitan "alkukirkollisuudella" ihmisen ylösnousemusjohteisen kehäytymisen taikka hänen menettämättömään taivassijaansa takaisin kuroutumisensa tukemista.
Niin että ensin kokoontuisimme ja yhdistyisimme hengessä, jotta voisimme yhdessä alkaa "hengen uudetkin luomisteot".
Silti - kaiken touhuamisensakin keskellä - kirkolta puuttuu juuri mainittu "itseys" eikä omaa tajuntaakaan löydy edes "jumalan sana" -monopolin takaa.
Hän, jolta tämä oma tajunta löytyy - miten onkaan hän painanut päänsä esiintyen kirkkonsa kaitsemana: kurittomana ja eksyilevänä sekä muotopuolena lampaana, johon vaikutetaan ja jota pelastetaan sekä jota tuomitaan - tai ainakin "tuomiopäivän koittamisesta milloin tahansa" varoitellaan.
- Kunnes on käymässä niinkin, ettei kukaan kohta enää kehtaa muistuttaa yhtikäs mistään itsetakeellisuudestamme, jottei syntyisi tietä riippumattomaan hengellisyyteen ja henkiseen itsenäisyyteen - Itse itselleen olemiseen.
Silti ilmaantuu Muistuttaja - tyttärinensä ja poikinensa.
Sillä todellinen "herätysvaikuttaja" voi olla vain hän, joka seisoo oman ajattelunsakin takana eli ollen lopulta perimmäisten motiiviensakin tasalla - lähempänä todellista Itseään kuin yksikään harhasidonnainen ajatuksemme erillisyydestä.
Ollen se Tie erillisyyskuvitelmista ykseystodellistumaan.
Joka jatkuu jatkumistaan kirkkomaan siunaamattomankin osan läpi,
mutta jättäen taakseen kirkollisenkin katoavaisuuden.
Sillä sitä ei voi siirtää taivaaseen, jolle kokemus taivaskotilaisuutemme meneillään olevuudesta ei ole totta - kuvitellessaan puuttuvansa sieltä, mistä ei ole lähtenytkään; luullessaan olevansa osaton siitä, jota todellisimmillaan aina on Itse oleva.
: