Rajakokemuksista olen kuullut paljon ja eteenkin äitini äidillä oli nuoruudessaan taipumusta pomppailla irti ruumiistaan. Sehän on melkein sama kuin kuolisi sillä erolla, että sielua ruumiissa kiinnipitävä ns. hopeinen lanka ei ole katkennut. Lopullisesta kuollessa tämä lanka katkeaa kokonaan, eikä sielu voi enää palata ruumiiseensa.
Minä jouduin kerran vahingossa irrottuani ruumiista eräänlaiseen elävien ja kuolleiden välitilaan. Olin kirjaimellisesti keskellä tyhjyyttä. Siellä oli niin tyhjää, ettei edes tyhjä ole riittävä määritelmä sille. Paikkaa ei vain voi kuvailla sanoin. Pimeää ja ei mitään. Enkelini tuli kuitenkin pelastamaan minut sieltä toisen enkelin avustuksella. Myöhemmin kuulin häneltä, että tuo välitila on sellainen, jonne osa sieluista saattaa jäädä haahuilemaan kuoltuaan, jos ne eivät ole oikein varmoja minne heidän pitäisi mennä (varsinkin jos sielu uskoo, että kuollessa kaikki loppuu ja maataan vain ruumiina mikrobien syötävänä - vähemmästäkin hämmästyy kun tajuaa, että tavallaan onkin elossa). Kaikki sielut pyritään ohjaamaan pois sieltä välitilasta niin pian kuin suinkin, ainakin siinä vaiheessa viimeistään, kun sielu itse suostuu hyväksymään kuoleman jälkeisen elämän ja suostuu lähtemään kohti valoa (se voi myös halutessaan palata takaisin fyysisen maailman läheisyyteen. Tämä selittää osaltaan kummittelun).
Huomautan vielä, että tuo välitila EI kosketa kaikkia sieluja niiden siirtyessä pois fyysisestä tasosta
Tällaiseen itse olen törmännyt ja olen kuullut muiltakin esim. leikkauksissa hetkeksi kuolleilta, että he joutuivat tyhjään tilaan ennen kuin "tunnelin päässä alkoi näkyä valoa". Itse en ehtinyt ihan niin kauas, seistä tökötin vain paikoillani kauhusta jäykkänä
