Niin paljon kuin jokaisen ihmisen elämässä tapahtuukin,
miten ihmeessä me onnistumme puhaltamaan yhteen hiileen
jopa kaoottisten tilanteiden keskellä?
Viittaan siihen, että jonkun meistä ollessa jo aivan tipalla
pudota kyydistä joku kummallisella tavalla änkeää paikalle auttamaan.
Siis emme kai me sentään ole mitään marionetteja mielikuvitustarinassa?
Toki on kokemuksia, tuntemuksia ja muistoja, jotka väittävät aivan toista:
miten yksin sitä joutui rämpimään elonsa hangessa
saati kuinka sitä saattoikaan hylätä parhaan ystävänsä...
Ja sitten taas tuohon
tapahtumisen oikein kohdalleen asettumiseen (huom!
oikein-sanan muuttunut tarkoite) ...
Näennäinen epäonnistuminen, vaikkapa ihmissuhteissaan, ei olekaan sitä, miltä se näyttää.
Voihan se toki olla, muttei sen tarvitse olla.
Luin ystäväni minulle lahjoittamasta mietekirjasta viisauden,
jonka mukaan:
Pessimisteille rakennettuja muistomerkkejä ei maailmasta löydy sitten hakemallakaan!Onko optimismi taikasauva, joka saa myrtsit & kyntsit (murjottajat ja kyynikot) ylittämään itsensä,
nooh ainakin huonotuulisuutensa, ja nousemaan maineeseen arvaamattomaan?
Lopuksi mottoni numero yksibiljoonasyksi:
Lupaa itsellesi mainetta, jonka jaksat kantaa muita kyyditen.