Suhteellisen mielenkiintoinen aihe.
Ja suhteellisen mielenkiintoisia näkökantoja.
"Ei niin jotain pahaakin, ettei hyvääkin" 
Itse lähden siitä, että mitä tarkoittaa perimmiltään sana
paha ja hyvä?
Jo sen eri tavalla ymmärtäminen, tekee ajatuksista monenkirjavia. Joillekin ehkä paha on sitä, mitä pelkää itsessä tai muissa. Ihan vain inhimillisiä perustunteita ja vaistoja, joita meissä jokaisessa on.
Ehkä on kokenut joskus jotain niin suuria tunteita synnyttävää, joiden käsittelyyn ei ole riittänyt silloiset voimavarat ja siitä on syntynyt pelkoja omia puolia tai toisten puolia kohtaan.
Sellaista psyykkisentason toimintaa niin sanotusti. Lapsen ja nuoren kokemusmaailmaa. Oli siten vuosissa fyysisesti oikeasti minkä ikäinen tahansa.
Joillekin paha määrittyy ulkoisesti. Ulkoisten arvojen mukaan. Ns. ulkonaismoraalia.
Niin tai näin, se voi kätkeytyä ihan minkä teorian, uskomuksen, ihanteen tai arvon taa.
Tässä "vaiheessa" joko kieltää kaiken tai suurimman osan, tai toisaalta viehtyy tähän nuoruuden anarkismin vaiheessa. Ns. terveen narsismin vaiheessa. Ja tässä tapauksessa nyt "pahuuden" edessä.
On se, mikä on itselle "pahaa" ja se minkä näkee olevan toisille "pahaa".
Tähän voi jäädä luovimaan vaikka hautaan asti.
Joskus se on paikallaan, joskus vain turhaa viehtymystä jäädä lorvimaan narsismin maailmaan.
Itse koen, että on "pahuutta ja hyvyyttä" ja on olemassa perusasioita, joissa jokainen ihminen kykenee ne erottamaan toisistaan.
On tekoja, joissa rikotaan, silvotaan, raiskataan, panetellaan ja alennetaan, toista elävää olentoa. Myös itsensä mukaan lukien.
Siinä on luovimisen ja itsekasvun paikka, että oppii tekemään valintoja, joissa säilyttää niin toisten kanssakulkijoidensa, kuin kaiken elämän kunnioituksen ja samalla myös oman ainutlaatuisensa.
Vaatii hienovaraista "kuuntelemista" ja aistimista, erottaa ulkonaismoralismi aidosta omatunnosta ja toimia sen mukaan.
Vaatia sitä itseltä ja muilta.
Itse en usko mihinkään "pahuuden voimaan", joka meitä vaanii ja yrittää saada pauloihinsa.
Silti tiedän, että ihmisessä voi olla "pahuutta" tietyllä tapaa. Mutta meillä on mahdollisuus, jopa ehkä velvollisuus, etsiä ratkaisuja joissa se ei ole lähtökohtana.
Vastaavasti en usko mihinkään "lilluvaan kaiken kattavaan rakkauteen", joka kokonaisuutena taistelee "pahuutta" vastaan.
Henki on terve. Ei siellä ole taistelua kahden välillä.
Toisaalta tuntuu, että "pahuus ja hyvyys" näyttäytyy vain psyykkisellä tasolla ihmisessä, ja tietysti fyysisellä.
Mutta en koe myöskään, että ihminen voi nousta sen yläpuolelle ns "henkisyyteen", vaan hänen on otettava vastuu omasta elämästään ja ihmisyydestään ja myös henkisyydestään (ja tietysti psyykkisyydestään ja fyysisyydestään) ja luovittava niin, että tekee ihmisen elämästä inhimillisen ja ihmisyyden arvoisen.
Mikään ei ole sen "ala-arvoisempaa" ja vastuuttomampaa kuin joko pitäytyä vain vastuuttomasti "mä haluun näin" teoissa tai "olen kaiken tuon yläpuolella" teoissa.
