Minä olen viimeaikoina taputellut itseäni olalle moneen otteeseen. Ei minulla mitään suurempia henkisiä kykyjä ole, en koe olevani mikään valotyöntekijä tai muutakaan, vaan onnistumisen tunteeni liittyy ihan maallisiin asioihin. Historiani tuntien on oikeastaan suoranainen ihme, että olen tällä hetkellä tässä, missä olen: En täysin tasapainoinen, kaukana täydellisestä, mutta kuitenkin peruspositiivinen, avoin, luottavainen ja rakkautta ympärilleen jakava ihminen. Minulla olisi (näennäisesti) ollut syytä katkeroitua, suistua mielenterveysongelmiin tai vakaviin addiktioihin tai muutenkin synnyttää suurempaa tuhoa ympärilläni tiedostamattomien ja tiedostettujen traumojen aiheuttamien käytösongelmien takia. Sen sijaan olen aktiivisesti työstänyt itseäni ja ongelmiani, katsonut pelkojani silmästä silmään, kohdannut sisäiset mörköni ja tehnyt rauhan niiden kanssa. Asioita on vielä kesken, mutta silti onnittelen itseäni: Minä en hukkunut. Enkä huku jatkossakaan, tuli mitä tuli.
