seuraava »

[vilmu]

Toivottavasti tämä on oikea paikka tälle kyselylle...

Haluaisin kuulla miten koette kuoleman. Osahan ei taida uskoa kuolemiseen ollenkaan. Vaikka minäkin ehkä jollain tasolla uskon, että elämä jatkuu muodossa tai toisessa jossain muualla, niin kyllähän tämä elämä tässä ja nyt, näiden rakkaiden ihmisten kanssa joskus päättyy.

Minusta tuntuu, että minä en pelkää kuolemaa. Jos kuolisin huomenna en kokisi jääneeni mistään paitsi, ainoastaan surettaisi ne ihmiset jotka jättäisin taakseni. Mutta tiedän että mieheni pelkää kuolemaa aivan valtavasti. Tai ainakin pelkäsi jossain vaiheessa. Yhdessä vaiheessa hänellä oli terveyden kanssa ongelmia ja ennen kuin tiesi mitään varmaa tutkimusten tuloksista, oli ihan varma siitä, että kuolee. No... oma asenteeni kuolemaa kohtaan ei ehkä tehnyt minusta parasta mahdollista lohduttajaa / ymmärtäjää hänelle. 

Kommentteja, kiitos! 

[hurma]

tottakai... kyllä sitä sitten vanhana varmaan sopeutuu, mutta tällä hetkellä kyllä.. ainakun meinaa kuolla niin pelottaa!

[taiska]

Jostain syystä en.Meidän kaikkien on se joskus kohdattava ei se pelolla siitä muuksi muutu.Joskus kun sitä ajattelee niin surettaa se että ei näe enää jälkeenjäävien elämää, mutta he kuitenkin pärjäävät ja tavallaanhan sitä aina on kuitenkin muistoissa mukana 

[sawotar]

Ehkä pelkään kuolemaa, vaan se että miten kuolee''nopeasti vaiko pitkään kärsivänä'' nopea kuolema tietty olisi parempi, että ei kerkii tuntea sitä tuskaa. Tietysti sitä haluaa elää mahdollisimman pitkään, että saa lapset tarpeeksi vanhoiksi, ja nähdä että ne pärjää omillaan mutta luojan käsissä on hopea lankamme ja siihen on tyytyminen

[taikuri]

Vilmu, Moi

Nuorena annoin kuolemalle enemmän ajatuksia ja se tuntui kaukaiselta ja pelottavalta.    Iän myötä olen tullut siihen tulokseen että ajatus kuolemasta ei enään pelota. Samalla on myös tullut semmoinen ajatus että tämä elämä on niin arvokas lahja että en yksinkertaisesti ajattele kuolemaa vaan elämää.

taikuri

[vilmu]

Taikuri, olet oikeassa. Elämäänhän meidän täytyy tietenkin keskittyä. 

Mutta kuolema on koko ajan kuitenkin läsnä, tavalla tai toisella. Ihmisiä kuolee ympärillä jatkuvasti; luonnollisesti, henkirikosten uhreina, onnettomuuksissa, luonnonmullistusten takia... Omassa elämässäni kuolema on taas viime aikoina ollut lähempänä, sillä anoppini on vakavasti sairas ja tuntuu menevän koko ajan vain huonompaan. Mutta en minä siltikään kuolemaa aktiivisesti ajattele ja mieti. Kuolemanpelko vai on mielenkiintoinen kysymys, jota harvemmin tulee ihmisiltä kysäistyä... 

[nataraja]

En pelkää kuolemaa.
  Tämä kuulostaa sairaalta, mutta välillä ehkä jopa odotan sitä. Olen tavattoman kiinnostunut tietämään, että minne pääsen sen jälkeen, voinko pitää rakkaisiini yhteyttä, ja miten kaikki on erilaista. Sieluhan ei kuole, se vain muuttaa toiseen paikkaan.

[remppa11]

Tohon jos vastaa noin vaan ajattelematta oisin sannon joo en.Mutta kun en tiedä miten reagoin sitten kun sen aika tulee en osaa vastaa kumpaakaan.Joskus kun on vaikeeta tulee mieleen et oisi helppoa vaan sulkea kirjan sivut ja matkaa pois tästä olotilasta.Mutta sitten ajattelen lasta ja se saa taas ajatuksen muuttumaan.Totuutta siihen oisiko se helppoa sulkea kirja en tietenkään kanssa voi edes aavistaa.Mutta ikääntyessäni en enää ihan heti edes tuomitse heitä jotka kirjasa omin avuin sulkee.Mutta en siis tiedä ehkäpä ehkä en

[Athene]

en pelkää omaa kuolemaa mutta toisen menettämistä kylläkin!

[selkälokki]

Mie polo taidan pelätä.
Ahdistaa ajatus siitä, että ei ole. Millaista se voi olla?
Ja niin, ehkä sitä jatkaa sitä olemista jotenkin, mutta jos vaikka jälleensynnynkin uudelleen, niin en nytkään muista entisiä elämiä juuri lainkaan...
Ahdistaa se, pakko myöntää, pelottaa.

[taikuri]

Vilmu Moi taas,

Ymmärrän kyllä sun ajatus tuossa että kuolema on toisinaan läsnä ja se vaan niinkun tulee väkisin ajatuksiin myös omalla kohdalla. Itselläni on myös kuolema ollut aika lähellä äsken ja työssäni se on myös läsnä usein. Se herättää paljon ajatuksia eniten mulle tulee tässä nyt mieleen kun tuttavan perheessä 19 vuotias teki itsemurhan. Se kosketti ja surin sitä poikaa todella paljon. Yritin edes vähän kokea sitä tuskaa mitä ihmisen on koettava että tekee niin suuren ratkaisun ja se sattui todella paljon. Mutta vaikka näin koko perheen tuskan niin mulle tuli edelleen se tunne että silläkin oli oma tarkoituksensa. Voimia se kyllä vaati heiltä ja en tiedä saavatko he koskaan vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Surullista

Mutta työssäni näen myös kuolemaa ja siellä se on luonnollinen asia ja on odotettavissa. Osalle ihmisille se tuntuu olevan helpotus ja nämä ihmiset ketkä eivät pelkää kuolemaa, kuolevat usein hyvin levollisesti. Ehkä kuvittelen??

Mutta olen kyllä niin tyhmän luottavainen elämään että kun mulle tulee noutaja niin elämä on kyllä pitänyt huolen siitä että kaikki ketkä jäävät tänne tulevat pärjäämään ja että mun kuolema on ollut myös jollekin opin paikka.

Oletko muuten koskaan ajatellut mitä suru loppujen lopuksi on? Sitähän voi myös ajatella että se on aika itsekästä koska itse ainakin ajattelen että en enään näe ja koe sitä ihmistä, hm siis ajatushan tulee ihan mun omasta perspektiivistä eikö vaan?? Mielenkiintoista kun ajatuksen kanssa rupee leikkimään. No joo nyt tämä menee taas yöfilosofian puolelle.

elikä taikuri nukkumaan   

Voimia kaikille

[vilmu]

Mielenkiintoisia kysymyksiä, tosiaan. Millaista on, kun ei ole? Eipä se kai selviä Selkälokki, ennen kuin olemme siellä? Tai sitten elämä jatkuu uutena jossain muualla. En minäkään edellisiä elämiäni, jos niitä on, muista. Ehkä joku niistä, jotka ovat enemmän perillä edellisistä, nykyisistä ja ehkä  jopa tulevista elämistään osaisivat kertoa meille miltä se "välivaihe" tuntuu???

Ja suru... tosiaan, sehän on tosi itsekästä. Mutta eikö suurin osa asioista mitä ajattelemme, teemme tai sanomme ole kuitenkin itsekkäistä lähtökohdista? Vaikka päällepäin toimisimme epäitsekkäästi, niin silti taustalla on jokin oma motiivi. Vai onko? Joskus muistelen jossain lehdessä lukeneeni (vai oliko tämä joku juttu tv:ssä), että joku päätti olla x päivää täysin epäitsekäs, eikä voinut esimerkiksi antaa hyväntekeväisyyteen rahaa, koska siinä motiivina olisi ollut hyvä mielen tekeminen itselle. No, jopas meni filosofiseksi. Mielenkiintoista... 

[enska]

gallupissa kysymys oli aseteltu niin, että pelkäätkö kuolla/kuolemista/kuolemaa jotka ovat vähän niinkuin eri juttuja ( joo sideerinen neitsyt halkoo hiusta)
Kuollahan on siis sitä kun elintoiminnot lakkaa jnejne se ultimate hetki kun kone sanoo naps-
Kuoleminen on ööh.. mun mielestä hetki kun siirrytään elävästä kuolleeksi
ja kuolema voi olla kenen tahansa kuolema, kaksi ekaa liittyi ehkä omaan poistumiseen. Ehkä nuo kaksi ensimmäistä ei pelota ja Juicea siteeratakseni elämä on kuolemista..(!?!?)
Mutta kuolema tai sen seuraukset ehkä pelottaa. Jos itse nyt kuolisin, pelkäisin miten lapseni käy sitten. Ja yleensä kuolema, se on tietenkin vain yritettävä hyväksyä jos kyseessä on ollut sairaus tai vanhuus. Muussa tapauksessa pelottaa se tuska mitä tuntee kun menettää jonkun. (Pelottaahan se ylittää ruuhkaista katuakin kun ei halua sitä kipua kylkiluihin jos auto murjaisee)

Pari vuotta sitten eräs minulle erikoisella tavalla läheinen ihminen kuoli ulkomailla äkilliseen sairauteen. Epäuskon, surun ja kaipauksen tunteiden yli minua kuitenkin raasti outo kuva hänen viimeisistä hetkistään. Toisella puolella maapalloa, aivan yksin ja ilman läheisiä, kovissa tuskissa ehkä ei niin osaavissa käsissä. Tuo kuva vainosi minua pitkään ja täytyy myöntää että silloin tällöin vieläkin kaipaan aivan sanoinkuvaamattomasti häntä ja toivon että edes joku olisi ollut lievittämässä hänen lähtöään täältä. Joskus kun havainnoin maailmanmenoa taikka minulle tulee joku ajatus päähän, mietiskelen miten juttelisimme hänen kanssaan asiasta. Ja sitten heti perään kolahtaa se totuus, että hei, tästäkin olisin halunnut puhua hänen kanssaan, oikeasti eikä vain kuvitelmissa.

Mutta joo, enpä jatka tästä sen enempää ettei tule taas yötä vasten surullinen olo..

[Mirjam]

Olipa mielenkiintoinen kysymys, muttei kyllä mikään yksiselitteinen.

Ensimmäinen tuntemus on, että en pelkää. Oikeastaan kaikenlaisten elämäni kokemusten jälkeen, voin todeta, että mielen kautta tuleva kuolemapelko, saattaa olla jopa ainoa kuolemanpelko.
Sitähän voi tietysti estää tietoisuudestaan, uskomalla, että on kuoleman jälkeistä elämää yms...Sehän on mielen käsittellisyys jostain....
Silloin sitä ei tarvitse kohdata, eikä kokea.

Itse itenäni ja yksilönä, en siis koe pelkääväni kuolemaa.
Mutta kun lähdin miettimään, että jos jokin muu kuolee tai loppuu, löytyykö jotain, jonka kuoleminen/loppuminen olisi tuskallista...

Omat lapset. Se on alue, joka tuntuisi sietämättömän tuskalliselta kokea.
Vaikka toisaalta, päiväpäivältä lapset kasvaa ja kehittyy ja 'kuolee' tietyllä tapaaa pikkuhiljaa pois...vaikka toisaalta se kaikki säilyy sisäisyytenä.

Koska kuitenkin löysin elämästäni alueen, jossa tunnistan ns.pelkoa kuoleman edessä, en voi sanoa, ettenkö pelkäisi. Jotenkin lasten kohdalla sitä heijastelen....mitä se sitten syvällisesti merkitseekään....

 

[Hiisitär]

Minä pelkään kuolemaa sillä ajatuksella, että joutuisin "vahingossa" pois täältä maailmasta vielä, kun minulla on keskeneräisiä asioita hoitamatta elämänsuunnitenassani. Olen oman sielun muistini mukaan kuollut ainakin kahdesti noin kesken kaiken. Yksi syy oli sota, jonka ei ollut tarkoitus tapahtua, mutta koska kaksi ihmismieltä joukkioineen päätti pistää sodan pystyyn sille ei voitu mitään - Toinen Taso ei voi kieltää meitä tekemästä mitä haluamme. Sota ei ollut mikään iso sota, mutta vaati kuitenkin sivullisia uhreja. En tiedä olinko sotimassa/taisteilemassa vai jouduinko sivullisena kuolemaan.

Minut on kerran teloitettu ampumalla ja tässä tilanne oli se, etten ollut päättänyt kuolla niin, mutta minut vanginneet, nuoressa sieluniässä olleet taisteilijat päättivät tappaa meidät omasta tahdostaan ja näin heille muodostui karmaa minua kohtaan. Läksy on jo tosin maksettu, mutta ottihan se silloin päähän, että joutui pois ennen aikojaan muiden ihmisten päätöksen takia...

Elin myös tuossa joitakin satoja vuosia sitten nuorena poikana, joka sairastui pahasti ja kuoli 13-vuotiaana (ilmeisesti ruttoon, sillä muistan sen riehuneen kylässämme). Olin itse päättänyt lähteä tuosta elämästä pois, mutta koska vietin maan päällä niin vähän aikaa en ehtinyt suorittaa valitsemiani karmoja paljoakaan pois.

Pelottaa siis kuolla "keskenkaiken" ja huomata miten paljon asiaa itsensä ja toisten hyväksi jäi suorittamatta. Kuolen varmasti mieluusti sitten, kun on sen aika, mutta huolettaa joutua vahingossa pois, kuten aiemmin on käynyt.