seuraava »

[Stareyes]

Ei, en pelkää kuolemaa, sen verran usein on tullut kuoltua jo tähän mennessä. Menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä. Luovuttaa täytyy joskus kuitenkin. Oli sitten kysymys mistä hyvänsä asiasta.

Hyvää Talvipäivän Seisausta kaikille pohdiskelijoille. 

Dorian

Hienosti sanottu: ......"menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä......"     

Elämä pysähtyisi, jos ei luovuteta, anneta elämän virran jatkua, sillä niin syntyminen, kuin myös kuoleminen ovat osa luonnonkiertokulkua.

[Mirjam]

Hienosti sanottu: ......"menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä......"     

Elämä pysähtyisi, jos ei luovuteta, anneta elämän virran jatkua, sillä niin syntyminen, kuin myös kuoleminen ovat osa luonnonkiertokulkua.

Niihän se on, mutta on helppoa sanoa ja ajatella noita asioita, mutta syvä kokemus niistä, on jo toinen juttu. Ei enää tunnu kauniilta korulauseelta, kun tuska viiltää ja ikävä repii rintaa.  Mutta sittenpä on sekin koettu.

Itse jäin pohtimaan tuossa sitä, kun aiemmin kerroin, että omien lasten kuolema, voisi olla sietämätön kokemus ja tavallaan sitä pelkään.
Ja toisaalta huomaan olevani siinä kohdin myös itsekäs, sillä jostain syystä tunnen vahvasti myös, että kukaan muu ei voisi olla lapsilleni yhtä ymmärtävä ja rakastava äitinä kuin minä olen. Olen siis rakentanut itselleni siihen 'korvaamattomuuden' mieleeni. /vai sydämeeni?)
Toisaalta olen kokenut myös lapsen menetyksen, joten sekään ei ole vieras asia koettuna.
Olenkin miettinyt joskus, että onko kuitenkin ihan terveellistä, että jossain määrin sydämessään säilyttää sellaisen vankan sydänsiteen, eikä yritä aina olla niin 'vapaa kaikesta'. Saattaa jopa olla 'maadoittavaa' sitoutua johonkin ja tuntea sitä kautta vastuunsa.
Toki erikseen on läheisriippuvuus, mutta se liikkuu emootioiden tasolla.

Ja toisaalta en halua riippua sellaisissa 'illuusioissa', että sielumme ovat aina yhdessä jne jne.. Oli niin tai näin, niin se jopa saattaa ajatuksena estää kohtaamasta elämän normaaleja luopumisia ja tuskia, jotka kuuluvat osaksi elämää. Mieli vain haluaa jaotella tuskalliset kokeumkset 'vääriksi' ja 'pahoiksi' ja että jossain 'taivaskanavilla' lillutaan rakkauden ja valon usvassa. Näin karrikoiden. Mieli ei halua, kokea tuskaa, siksi monet määritelmät on keksitty.
Itse koen, että se vasta on sitä Rakkautta ja Valoa, että hyväksyy elämän kaikki kokemukset, eikä tartu niihin ja jaottele mikä kuuluu elämään ja mikä ei.
Hyväksyy myös sen, että tarvitsee ja kaipaa lähelleen itselle rakkaita ihmisiä ja on myös sitä kautta valmis vastaanottamaan menettämisen tuskaa.

Voihan sitä tietty lillua niissä psyykkisissä kokemuksissaan, jossa kohdataan taivaskanavilla, ylennytään korkeille taajuuksille, missä vaan ollaan niin 'henkisiä' että elämän konkreettisuus ei tunnu enää missään.
Uskallan jopa väittää, että harvalla noista on mitään konkreettista kokemusta, kunhan vain mieli luo psyykkisiä kokemuksiaan, jotta ei tarvitse kohdata myös elämän kääntöpuolia ja todellisuutta. 

Ja kun oikein tarkkaan 'tunnustelin' tunteitani, niin sain huomata, että tuska ja kipu se on mitä pelkään, syvänä tunnekokemuksena taikka fyysisenä, sitä pelkään, en kuolemaa!
  [/color]

[Chandra]

Kiitos Mirjam  !

Puit ajatukseni sanoiksi ja kyllä,olen sitten myös itsekäs.
Otan surut ja kivun ja tuskan vastaan,jos se minulle opiksi
on tarkoitettu,kun en muutakaan voi.

En nyt oikein jaksa uskoa,että monikaan olisi niin valaistunut,että
lapsensa tai kumppaninsa menettäessään kykenisi huikkaamaan vaan,että
terve ja nähdään myöhemmin.

Vaikka ne edesmenneet läheisensä kokeekin olevan läsnä,ei se
kuitenkaan poista ajatusta siitä,että kehon tasolla he ovat poissa.

Tämä vain omasta kapeasta ymmärryksestäni katsottuna.
On hienoa jos toiset osaavat irroittaa ilman surun ja tuskan tunnetta.

    ELÄMÄN ILOA JA RAKKAUTTA   

[Ippuska]

.....
... tuska ja kipu se on mitä pelkään, syvänä tunnekokemuksena taikka fyysisenä, sitä pelkään, en kuolemaa!
  [/color]

Niin myös minäkin, "kuolemassa" ei ole pelättävää, sanakin tuntuu väärältä, tykkään käyttää nykyisin sanaa "tasonvaihto"

[Hiisitär]

Heippa taas!

Hitsi kun ei ole nettiä kotona, aina vähän jälkijunassa tulee nämä vastaukset!  

Elikkäs:

Miten sinä koet?Liittyikö se sinulla selkeästi kuoleman kokemukseen?
Luulisinpa ,että kuolema tuntuisi samanlaiselta,mutta ehkä oma
tunne kertoo itsekullekkin mistä on kysymys.

Ruumiistairtautuminen, varsinkin viime kertainen kun se oli niin voimakas, ei periaatteessa liity sanaan "kuolema" kohdallani. En ajatellut hetkeäkään, että nyt kuolin! Enemmänkin aloin miettiä, että "sush siunatkoon! Miten täältä pääsee pois?!"

Meditoidessa pääsen mieleni kanssa vaeltamaan Toiselle Tasolle. Silloin olo on autuaalinen ja ihana, mutta en koe olevani erilläni ruumiistani. Tiedostan sen kyllä, se tuntuu raskaalle ja rennolle, mutta ruumiistairtautuessa minulla ei ole mitään kokemusta tai fyysistä tunnetta ruumiini olemassaolosta. Siksi viittasin sillä kokemuksella mahdolliseen kuolemankokemukseen.

Ja muuten, näin taas viime yönä unta, että minut ammuttiin kuoliaaksi. Sama asetelma toistuu aina: Joku tai jotkut hyökkäävät yllättäen aseiden (konekiväärien) kanssa ja alkavat tulittaa. Heittäydyn maahan sen toivossa, että he luulisivat jo ampuneensa minut, mutta en pysty huijaamaan heitä. Minut ammutaan. Saan keskivartaalooni (vatsaan) useamman osuman. Viime yön muistounessa oli yksi poikkeama - en kuollutkaan ensimmäisiin vartalonosumiin, vaan jäin puolikuolleeksi maahan. Minua ampunut mies katsoi minua ja sanoi "Mitä? Eikö se vielä kuollutkaan?" ja ampui minua päähän. Siihen kuolin ja uni loppui (jännittävää oli, että uni alkoi jälleen uudestaan samasta asetelmasta, mutta tällä kertaa puolustauduin ja ammuin minua ampuneen miehen).

Vaikka uni on aina noin raaka ja olen hätää kärsimässä, kun kimppuumme hyökätään, itse kuolema - ruumista irtautuminen lopullisesti - on aina ihanan miellyttävä. Kevyt, leijailevam lämmin ja pehmeä. Kuin nukahtaisi autuaaliseen tunteeseen. Siihen jää hyvin mielellään, ainoastaan ruumiin paino häviää, muuten tilanne siitä, mitä se nyt on, ei muutu  

[Mirjam]

Sanotaanko niin, että mitä enemmän olen kokenut ja mitä enemmän kokonaisvaltaisesti eheytynyt ja mitä enemmän tulen tähän hetkeen ja tähän todellisuuteen, olen taipuvainen näkemään niin, että on mielen harhaa, että tuska ja kipu häviää. Mielensä avulla voi rakentaa maailmoja, joissa ei ole tuskaa ja kipua, kuvaksi sille suurelle totuudelle, että 'kipu ja tuska' on harhaa.

Näitä hienoja oppeja ja klisheitä, ei kai ole tarkoitus muuttaa psyykensä kautta mielenmaailmaksi, ja näin pakoilla todellisuutta ja elämän kipuja.
On hyvä muistaa, että nuo harhan yms käsittelliset kertomukset ovat syvää symboliikka ihmisen sisäisyydestä, ei psyyken luomasta mielenmaailmasta, jolle ei ole tässä ja nyt todellisuus pohjaa.

ASENNE muuttuu, kun ihmisen sisällä tapahtuu KOKEMUS.
Asenne kipuun ja tuskaan muuttuu. Sitä tajuaa kokemuksen kautta, että kipu on vain kääntöpuoli jostain toisesta.
Tervettä ja konkreettista elämän kohtaamista ja vastuunkantoa siitä.

Mieli pyörii tuskassa, sisäisyys ei. Mieli pelkää tuskaa, sisäisyys ei.
Mieli rakentaa psyyken pakomaailmoja ja rakennelmia, sisäisyys ei.
Mieli on läheisriippuvainen, sisäisyys on vastuunsa tunteva. jne.

"kuolemahan" oikeasti ajateltuna on aina vain se tasonvaihto

Tavallaan, mielenmaailmasta kun kuolee ja palaa tähän hetkeen, siitä voimme käyttää nimitystä tasonvaihto. Harhasta todellisuuteen.
Mieli on monikerroksellinen ja siinä monta tasoa, jota kuollettaa.
Silloin kun tapahtuu todellinen kuolema, siitä emme tiedä mitään.
Koska se ei ole voinut edes tapahtua, sillä mieli loi mielenmaailman n.2006 vuotta sitten. Koskahan alkaa todellisuuden ajanlasku...vuonna 2012 ko? 

[Nefertari]

Kuten AthaMaarit  jo sanoikin, niin "tietä" edetessä alkaa muistamaan yhtä jos toista. Sinulla on muuten hyvä nimimerkki. Melkein sama kuin minulla toisaalla. Nefertiti nimittäin... Hän muuten liittyykin erääseen entiseen elämääni. Enpä kerro sen tarkemmin. 

Kerro ihmeessä kuin ja miten koet jotenkin sukulaisuutta siihen menneeseen aikaan??    Olisi tod kiinnostavaa kuulla tarinasi. Ei minunkaan nimimerkkini ihan tyhjästä tule, mutta en vain osaa selittää miksi. Aina on jokin vaivannut muinaisessa egyptissä...eikä siis pelkästään se, että onhan se todella mahtava. Kun kävin siellä, oli oloni niin hemmetin rauhallinen kuin kotiin olisi tullut....se oli outo tunne. Ja jo ennen sinne menoa oli, kuin jatkuva ikävä jonnekin. Enkä ole muille viitsinyt tuosta mainita ku taatusti hulluksi ajattelevat...

Olisin kyllä todella kiinnostunut tönkämään menneitä elämiäni...pitää vain aloittaa yrittäminen!

[saai]

Tiedä sitten mikä mua tänään vaivaa, kun tulee puututtua kaikenlaiseen

Miksi kuolemaa pitäsi pelätä? 

Eikä täältä kukaan keskenkaiken lähde, vahigossa. Sen elämän hommat on tehty ja jatketaan sitten, missä jatketaan. Ja on aivan turha surra etukäteen tekemättömiä töitä. Kyllä jokainen osansa tekee ja mittansa saa.

Mitäköhän varten tänne on koskaan tultukaan?

Ei, en pelkää kuolemaa, sen verran usein on tullut kuoltua jo tähän mennessä. Menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä. Luovuttaa täytyy joskus kuitenkin. Oli sitten kysymys mistä hyvänsä asiasta.

Usein menettämisen pelko on silkkaa itsekkyyttä. En kuitenkaan liittäisi elämää tähän. Se on jotenkin eri kaliiberia kuin "sex, money and power". Elämällä voi tehdä muutakin kuin olla itsekäs, nääs.

[Bear]

Näin kahdeksan vuotta sitten unen, jossa kuolin. Tällaisia unia olen nähnyt joskus aiemminkin, kuten varmaan useimmat meistä ovat nähneet tällaisia unia. Uni oli kuitenkin erilainen. Se oli hyvin yksityiskohtainen, myös tavallaan rauhallinen.

Sen unen vaikutus elämääni oli suuri, koska sen jälkeen en ole pelännyt kuolemaa. Uskon tietäväni missä ja miten kuolen. En tiedä milloin kuolen.

Elän elämääni niin, että mitään tekemätöntä ei ole merkittävästi kesken. Löytyy jatkaja kaikelle, millä on merkitystä. Yritän antaa lapsilleni, sukulaisilleni ja muille läheisilleni sen, mitä minulla on heille annettavaa - varsinkin henkisesti. Elän myös itsekkäästi siinä mielessä, että nautin jokaisesta päivästä ja teen päivistäni "näköisiäni.". Elämässäni on paljon tavoitteita ja haaveita, joita yritän toteuttaa ilman kuoleman pelkoa.

Toivon kaikille foorumilaisille Joulua, joka on sisällöltään rikas ja mieltä rauhoittava

[saai]

Okkei. Musta kyllä tuntuu, että mulla olis niin valtavasti vielä tekemistä ja annettavaa jota vaan vielä ei ole oppinut tekemään tai luopumaan. Jos kuolema tulee, olen päättänyt yrittää sen hyväksyä, mutta millään muotoa en sitä halua. Kaikillehan kuolema kai tulee olemaan helpotus maallisen maailman ristiriitaisuuksista.

Muiden sanomaa onkin vain se, että koskaan ei ole tarpeeksi, tai liikaa, valmistautunut kuolemaan. Itse sen uskon, koska se jotenkin itseäni koskettaa. Upeaa, jos joku on itseensä niin tyytyväinen, ettei kuolema häiritse, ellei sitten ole vain itsesuggeroinnista ja vielä suurempien, elämistä haittaavien pelkojen kieltämisestä kyse. Täällä on niin paljon itseäni valaistuneempia ettei minun pitäisi olla kenestäkään täällä huolissani. Joskus vaan tiedon saa siltä joka kaikkein vähiten ymmärtää ja on siksi kaikkein eniten yrittänyt ottaa asioista selvää. Vaikka onhan meillä näitäkin täällä pipoittain muitakin.

[vilho]

Niinpä, en pelkää kuolemaa.
Koen kuoleman jollakin tavalla viimeisenä seikkailuna. Asiana, jossa en voi hävitä. Olipa kuoleman jälkeen minkälaista tietoisuutta tahansa, se on siten seikkailu (sillä jos ei omaa tietoisuutta ole, enpä voi sitten valittaakkaan). Tietenkin minulla on asiasta omat uskomukseni (ja vahvat sellaiset), mutta lopullista 100% varmuutta tai totuutta kuolemasta en edes koe omaavani.
Oma kuolemani saa kyllä mieleni surulliseksi. Tai ainakin, jos nyt joutuisin sen kohtaamaan. En vain yksinkertaisesti koe vielä olevani valmis jättämään maanpäällistä elämää.
Kaikesta huolimatta en koe, että jos joku ihminen kokee kuoleman pelkoa, että se olisi mitenkään merkki "alemmasta" henkisyydestä tai edes jonkinlaisesta omistamisen halusta. Kuoleman pelkko, ahhh, niin inhimillistä ja meille kaikille ihan evolutiivisesti tärkeä asia.
Hyvää joulua kaikille!!

[meiju]

En pelkää itseni puolesta, pelkään sitä miten paljon haluaisin aina kuitenkin olla rakkaideni luona. Pahinta olisi jättää heidät , muulla ei niin väliä. Jokaisesta päivästä, vaikka nuori vielä olenkin, olen etsinyt jotankin ainutlaatuista. Kuolema sinällään ei ole pelko, mutta se mitä sitten...

[Dorian]

Saai, kultaseni. Kun olet menettänyt, kuollut(fyysisesti) pariin kertaan ja niin edelleen. Kyllä se pelko ja paniikki haihtuvat. Elämänkokemuksen ja -kokemisen myötä myös se laajenee, miten elämän,eämisen ja myös kuoleman ja kuolemisen kokee.

Nuorena tai siis silloin, kun kuvittelee olevansa nuori, haluaa ja tahtoo pitää kiinni kaikesta mahdollisesta. Mutta sitten kun kokemuspiiri laajenee ja kasvaa, niin silloin huomaa, että kaikki ei ole niin, kuin oli sen itse ajatellut. 

Kyyl se sssiiit. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

[Chandra]

Just ja juu AthaMaarit!!!
Tämän saman olen kokenut    !!!
 
Silloin kun sanomme sen"sush siunakkoon" hieman myöhemmin,
on kai taas mahdollista kokea irtautuminen voimakkaampana?

Kaikkea uutta kun säikähtää ensin ja kun ilmiöön hieman tottuu,halu
uuteen kokemukseen kasvaa.Samoin uskallus.

Oletko koettanut,tai joku muu,päästä edellisiin elämiin/kuolemiin esim.
hypnoosin kautta?
Kaikkea mielenkiintoista on tullut vastaan,ja todella kaukaa historiasta
nousee kuvia.Sitä en tiedä ovatko 100% luotettavia.

Taisin poiketa varsinaisesta aiheesta,siitä edelleen samaa mieltä.

  RAUHAISAA YÖTÄ KAIKILLE!    

[vilmu]

Chandra, oletko itse kokeillut entisiin elämiin tutustumista hypnoosin kautta? Ja jos niin missä se suomessa onnistuu? Olen joskus lukenut kirjan.. siis ihan fiktiivisen kertomuksen naisesta, joka tutustui hypnoosin kautta entisiin elämiinsä ja loppujen lopuksi onnistui jo itse vaivuttamaan itsensä hypnoosiin ja eli ehkä enemmän entisiä elämiään uudestaan kuin nykyistä. No se nyt oli sellainen kirja, mutta ajatuksena tuo tapa tutustua aiempiin elämiin on kiinnostava.

Mutta onko se sitten ristiriidassa sen kanssa, että moni täällä foorumilla sanoo, että omia entisiä elämiään alkaa muistaa mm. unien kautta sitten kun on siihen valmis? Minä taidan vain olla huolissani, ettei entiset elämäni avaudu minulle koskaan, koska en ikinään - tai no, nyt vähän liioittelin  , hyvin hyvin harvoin muistan unistani mitään.