seuraava »

[monikakson]

Huh, kirjotinpa vähän kömpelösti. Älkää välittäkö. En todellakaan usko, ettei meillä loppu peleissä ole muuta kuin fyysisyys ja siitä kehittynyt ajattelemisen taito, jonka seurauksena olisimme vain keksineet jotain tällaisia henkisiä juttuja peittääksemme tylsän tosi asian, ettei ole oikeasti mitään muuta kuin olemassaolomme fyysisessä muodossa (tällainen fiilis vähän tuli omasta sepustuksestani). Tuo oli vähän niinku riisuttu versio ihmisen kehityksestä, heh.

Itse uskon tähän elämän virtaan, energiaan, joka on kaikkialla ja antaa elämän niin kivelle kuin koppakuoriaiselle, joka sen kiven alle mönkii. 

[Kotkansilmä]

                   

    OHHOH, sillä hetkellä, jos joku LUOPUU omasta tahdostaan.

     ( kenen hyväksi ? ) Silloin, on jo menetetty se kaikki,

       mitä tämäkin kehollistuma on NS. kerännyt.

         Älkää viekö meitä, kohti PIMEYTTÄ!!

                    P  Y  Y  D  Ä  N .

                           

[Tähdenvalvoja]

Monikakson,en minä ainakaan sitä niin ottanut. Oli hyvä että täsmensit käsitteitä.

[Kotkansilmä]

                     

        AIJAA! Onko kivi koppakuoriaiselle Jumala,

          vai este?  Onko meillä mahdollisuuksia?

                       

[*Alkmene*]

Kumpaakaan ihminen ei kykenisi kokemaan itsessään
ilman sitä vastakkaista puolta.

Myöskin pidän täytenä huuhaana sitä, että hengellistä
kasvua tapahtuisi ihmisessä kohti ns. "valaistumista" / "mestaruutta"
pelkällä "hyvyydellä", "rakkaudella" ja "valolla",
jotka olisivat ainoat puolet ihmisessä
yksinkertaisesti siitä syystä,
että kokeakseen esim. valon valoksi tai kylmän kylmäksi,
niille täytyy olla vastakappaleet.

Olen samoilla linjoilla tietyllä tapaa.
Silti uskon vahvasti siihen, että meillä jokaisella on vastuu tehdä omasta ja mahdollisesti vielä läheistemmekin elämästä mahdollisimman kunnioitettavaa tietyllä tapaa ihmisenä.
Itse ainakin olen hyvin helposti kärjistynyt joko tuomaan esiin sitä "pimeyttä tai valoa", mikä kumpikaan ei itsessään kai vie ihmistä muuta kuin narsismin pariin.
Ihan kumpikin, niin ylenpalttinen valon tai pimeyden esille tuominen.
Kumpikaan ei ideologiana peittoa toista tai tee ihmisestä toistansa parempaa.

Itse olen kokenut aina loppupeleissä, että ei ihminen ole mikään ole mikään kahden voiman välillä taisteleva olento... ja palkinto häämöttää eetterissä tai seuraavassa elämässä tai taivaskanavilla tai helvetissä.
Se on juuri tämä elämä, se missä mitataan, jos jotain mitataan, että olenko henkinen vai en.

Jotenkin nuo polariteetit ja niidenkin korostaminen... hmm... ymmärrän niiden olemassaolon ja tärkeyden ja haluan että ne hyväksytään, mutta että jotenkin kuitenkin se itse elämä, se on niin pienestä kiinni...
Jotenkin tuntuu, että riittää se, että on mahdollisimman paljon sitä mitä on nyt ja tekee niin "suuria" valintoja joka hetki mihin kykenee... mutta yrittää kuitenkin muistaa, että hyvin todennäköisesti omat ihanteet ei ole niitä, jotka on juuri minulle varattu ja minun elämäni "haasteeksi" asetettu...
 

[Valkeinen]

Minä luin Sashaa vaan monta kertaa että "..kopeloivat jonkun muun ajatuksia.." ja vaikka väärin katsoin niin oikeastaan se ei voisi paremmin olla pitämättä paikkaansa sekin 

[*Alkmene*]

Tähdenvalvoja, ei vesimies voikaan koskaan tarjota "totuutta" leijonalle... eikä päinvastoin 
*kokemusta on*
Mutta että siis

Taide on hieno väline (kaikissa muodoissaan) ihmisen henkistä kehitystä ilmaisemaan. Enkä tarkoita henkisellä kehityksellä valaistumisen esittelyä tai oman itsen korostamista. Vaan maailmankaikkeuden suodattamista ja tulkintaa.

*allekirjoittaa*

[Asterix]

Todistaminen ja todistelu turhaa, kyllä vaan.Mutta minusta se on turhaa myös jumalalle,elämälle, kaikkeudelle. Sillä totuus ei kuitenkaan pala tulessakaan vai miten se meni... 

Niin no... minä itse henk.koht. pidän sitä sellaisena "rajana", että nimenomaan, jos jollekulle jotain pitää "todistaa", niin nimenomaan "Jumalalle/Luojalla/Elämälle".

Agree siinä suhteessa, että ilman "todistusta" ei kykene
kokemaan todeksi sitä "henkistä kasvuaan",
koska se "todistus" aiheuttaa sen vastareagtion,
joka taas näyttää toteen olemassa olon.

Jos maallisena esimerkkinä vrt. henkiseen kasvuun,
niin kylvä kukan siemen maahan ja kerro kaikille,
että sinulla valtavan erikoinen kukka.

Moni ei usko, koska ko. kukka on vasta siemen ja näkymättömissä
mullan alla.
Joku uskoo, että voihan siellä se siemen olla,
mutta miten on, kykeneekö se kasvamaan kukaksi asti
ja moni on neuvomassa, kuinka se pitäisi kasvattaa.

Tämä voi tyrehdyttää kasvun, jos nyt topic on pysynyt aiheessa. :

Jos kylvää siemenen, mutta ei puhukaan mitään kenellekään
ja antaa kukan kasvaa täyteen kukoistukseensa
sellaisena kuin se sieltä tulee,
niin eipä sitä tarvitse silloinkaan tehdä hälyä,
koska kukan olemassa olon voi jokainen todeta itsekin.

Koen, että jos minulle ei ole mitään tätä itseäni suurempaa olemassa, olen narsisti tai hedonisti tai mitä kaikkia määritelmiä niitä onkaan.

 

[*Alkmene*]

Koen, että jos minulle ei ole mitään tätä itseäni suurempaa olemassa, olen narsisti tai hedonisti tai mitä kaikkia määritelmiä niitä onkaan.

 

Tämä on sitten varmaan henkinen teko 
jos saa jonkun hymyilemään... tai oikeastaan nauramaan... 

[monikakson]

heh, itselleni taidan vain tehdä kiusaa 

Taisin pudota jo vähän kärryiltäkin..mutta ei se mitään. Olisi varmaan hyvä ottaa unet tähän väliin 

Mitä mitä, eikun kivessä ja koppakuoriaisessa elää sama jumaluus!

[monikakson]

Enemmän pitäisi elää elämäänsä kuin miettiä koko ajan, miten elämäänsä pitäisi elää. Tuntuu välillä, että moni etsii sitä lyhintä tietä sinne "valaistumiseen" tai johonkin. Voi olla hyvin, että lyhyimmän tien etsijät joutuvat käymään pisimmän tien, koska eivät suorita matkaansa kuten kuuluisi. Vähän niinku sitä taivaspaikan ostoa.. 

[Asterix]

Itse ainakin olen hyvin helposti kärjistynyt joko tuomaan esiin sitä "pimeyttä tai valoa", mikä kumpikaan ei itsessään kai vie ihmistä muuta kuin narsismin pariin.
Ihan kumpikin, niin ylenpalttinen valon tai pimeyden esille tuominen.
...
Itse olen kokenut aina loppupeleissä, että ei ihminen ole mikään ole mikään kahden voiman välillä taisteleva olento... ja palkinto häämöttää eetterissä tai seuraavassa elämässä tai taivaskanavilla tai helvetissä.

Koen sen itsekin näin ja vaikka itsessäni sisällä ajattelen
niin, ettei ole varsinaista "hyvää" ja "pahaa"
ja olen niiden yläpuolella, alapuolella tai sivussa tai sisällä
- miten vain,
NIIN koen myös avuttomuutta ja turhautumista sen suhteen,
miten sen ilmaisee itsestään ulos,
koska suurimman osan kanssa ihmisistä on hankalaa keskustella
siitä eksymättä vainilaisten sanojen ja käsitysten viidakkoon.

Ajattelen usein, että kommunikaation
ja kielen pitäisi kehittyä nopeammin kokemusperäisemmäksi.

[*Alkmene*]

Saatan ehkä ymmärtää mitä tarkoitat Sasha... en tiedä..
Mutta että, itselleni olen kokenut tärkeäksi opetella erottamaan omat tunteeni muiden tunteista, omat ihanteeni , muiden ihanteista jne 
Sanojen pienuuteenturhautuminen on minulle myös omalla tavallani hyvinkin tuttua..
Mutta että lievää vapautumista
olen niistä kokenut sen myötä, että olen opetellut erottelemaan itsessäni psyykkisen henkisyydestä.
Mikä on vaatinut tiukkaapeiliin katsomista, mutta vastaavasti vallan hirmuista vapautumista...
Yksinkertaisuudessaan se ei ole kuitenkaan lopulta niin vaikeaa...
Tosin, meillä jokaisella on ne omat polkumme...
(henkiset polkumme, että pysytään topicissa) 

[monikakson]

Tärkeintä olisi varmaan löytää tasapaino henkisen ja fyysisen maailman väliltä. Liika henkisyys saattaa mennä överiksi, jos ei ole kokemusta fyysisestä olemassaolostaan. Mutta monestihan se tasapaino löytyy esimerkiksi sieltä, että elämänsä rymyää miten sattuu ja vanhempana löytää henkisen puolensa ja omistautuu sille loppuelämäksi. Mutta maapallomme diversiteetille olisi tietysti mielekkäämpää, että jo nuorena omaksuttaisiin tietynlaisia ajattelutapoja, jotta maailma kauniimpi olisi...

Nyt tämä tasapainottelija lähtee unten maille...ois kivaa lentää taas (kunhan ei tömähtäis persiilleen maahan)  :

[Asterix]

Saatan ehkä ymmärtää mitä tarkoitat Sasha... en tiedä..
Mutta että, itselleni olen kokenut tärkeäksi opetella erottamaan omat tunteeni muiden tunteista, omat ihanteeni , muiden ihanteista jne 
Sanojen pienuuteenturhautuminen on minulle myös omalla tavallani hyvinkin tuttua..
Mutta että lievää vapautumista
olen niistä kokenut sen myötä, että olen opetellut erottelemaan itsessäni psyykkisen henkisyydestä.

Hmmm.. omien tunteiden ja ihanteiden jne. erottaminen
muiden tunteista ja ihanteista ei liene monellekaan kovin vaikeaa,
kuvittelisin ainakin..

..mutta tarkennatko, mitä tarkoitat tuolla, että erotat
psyykkisyyden henkisyydestä itsessäsi?

Itse koen asian niin, että tiedostan itsessäni eri puolet
(psyykkisyys, ego, äly, henkisyys, sielu jne. ja niiden vastapuolet,
joista koostuu ikään kuin sielullinen keho,
joka on ruumiillisessa kehossa
ja niiden tasot moniuloitteisena kokonaisuutena,
enkä erottele niitä mitenkään toisistaan.

Esmes en erota sielullista ja kehollista kehoani toisistaan,
vaikka tiedostan niiden molempien yksilöllisen olemassaolon.

Tiedostan siis itsessäni yksittäiset osa-alueet,
mutta käsittelen ja toivon mukaan ilmaisen
itseäni kokonaisuutena.

En siis mieti, tuleeko jokin asia psyykkeeltä, älyltä,
egolta vai korkeammalta minältä jne, koska ne kaikki minussa,
ainakin toivon mukaan, toimii harmoonisessa kokonaisuudessa
palvellen tarkoitustani, olemassaoloani ja kehitystäni. 

Vieläkö ollaan aiheessa..? :