seuraava »

[Freyja]

Miten selviää... poistaa tuon maailman kamalimman tunteen. Se tulee jatkuvasti, kun yksi ihminen on mennyt, tulee toinen lähelle ja poistuu. Tiedän että tämä on oma tapani suhtautua elämään, ja uskon että jonakin päivänä se loppuu... mutta kiusallisinta on se että joka kerta kun tapahtuu jokin "hylkäys" haluan vain poistua tästä todellisuudesta, mikä ei ole ihan terve tunne... Kevään aikana olen todella joutunut kokemaan sitä taas, olen avautunut, ihmisiä on tullut lähelle ja sitten jokin on repäissyt heidät irti. Ei uskalla kohta taas enää kiintyä kehenkään. 

[*Alkmene*]

Lieneekö sitä koskaan täysin voivan poistaa tunteena, tunnetasolla 
Helpottaa ainakin varmasti voi.

Itse olen kokenut niin, että kuuntelemalla omia syviä tunteita ja olemalla sitä mitä on ja toimimalla sen mukaan, ilmaisemalla itseä rohkeasti, sitä vahvistaa itseään sisältäpäin.
Kasvaa omaksi itsekseen ja omaan osaansa.
Epäröinti aina jollain tavalla peilautuu itseen. Oman "totuuden" (tunne) epäröinti.
Toisaalta se saattaa myös herättää tervettä uhmavoimaa ja edetään kaksi askelta eteen, yksi taakse periaatteella.
Jos siis kohtaa oman epäröintinsä "vastavoimia".

Kun kuitenkin on niin, että kaikki ei voi koskaan kai tietyllä tapaa pitää kaikista ja tiet eroavat jossain vaiheessa fyysisesti ja tunnetasolla.
Turhien ihanteiden hylkäämisellä pääse lähemmäksi omaa "keskipistettään". ja sieltä "näkee" paremmin muidenkin "keskipisteen".

Minä en henk.koht. suosi sitä ajatusta, että jos kokee kovia ihmissuhteissa, hylätyksi tulemisen tunteita, juuri kun on avautunut, että hylkäisi sen mukana uudet tulevat mahdollisuudet.
Toki on hyvä suojella itseään ja sisintään tietyssä määrin, antaa aikaa itselle.

Kivuliasta on kokea tulleensa hylätyksi, mutta voisin melkein vannoa, että siitä eheytyy kyllä. Ajan kanssa.
En tiiä.

[^^Queen Nefertiti^^]

Suosittelisin melkein, että pidät tietynlaista paussia ihmisistä ja oikeasti otat lähelle vain "luottoihmisiä", voi olla meditaatio-ohjaaja, terapeutti tai joku muu tarpeeksi sielukas olento. Älä avaudu koko ajan kaikille äläkä päästä lähelle. Kun on muutama uskova lähellä, tai henkinen kilvoittelija, se suojelee.

Pidä paussi siitä jatkuvasta hakemisesta ja ihmissuhdekiemuroista. Ja kun olet luonut tämän perustan, pysy edelleen kriittisenä.

Näin se vaan menee. Minulla on yksi, kaksi, kolme, neljä henkisesti korkeatasoista ihmistä, joille voi puhua sekä henk koht asiat, ajatukset että uskonjutut, sekä että. Onhan niitä ehkä enemmänkin, mutta kaikkien kanssa ei mene niin sanoisko laaja-alaiseksi juttu.

[Asterix]

Miten selviää... poistaa tuon maailman kamalimman tunteen. Se tulee jatkuvasti, kun yksi ihminen on mennyt, tulee toinen lähelle ja poistuu. Tiedän että tämä on oma tapani suhtautua elämään, ja uskon että jonakin päivänä se loppuu... mutta kiusallisinta on se että joka kerta kun tapahtuu jokin "hylkäys" haluan vain poistua tästä todellisuudesta, mikä ei ole ihan terve tunne... Kevään aikana olen todella joutunut kokemaan sitä taas, olen avautunut, ihmisiä on tullut lähelle ja sitten jokin on repäissyt heidät irti. Ei uskalla kohta taas enää kiintyä kehenkään. 

Hmmm... mitäpä jos antaa ihmisten tulla ja mennä elämässäsi,
miten haluavat, etkä edes yrittäisi omistaa ja laittaa
heitä ihmissuhde-vankilaasi,
jota pidät yllä oman turvallisuuden tunteesi vuoksi?

Voin kokemuksesta sanoa, että kun lopetaa omistamasta
muita ihmisiä, niin he eivät lähde kulumallakaan elämästä.

[sahame]

Miten sitä tosiaan oppisi olemaan omistamatta, kun en haluaisi toista omistaa ja kuitenkin sitä teen? Se menettämisen tunne on todella läsnä, kun se oikein iskee... Miten tästä epätoivoisesta turvallisuus hakuisuudesta pääsisi vapautumaan? Siperia tosin mua tässä asiassa opettaa, kun ihminen, jonka luulin kaiken kestävän ja olevan maailman luotettavin, ovea näyttää...Vaikka on hänkin jonkin asteiseen omistamiseen syyllistynyt tai liekö vallanhalua...

[Ikitosi]

Eräs keino kohdata ja siten laannuttaa pelkojaan
on niiden sanominen ääneen.

Siis tarkkaile itseäsi tietoisesti,
kun tulet tilanteeseen, jossa huomaat
pelkosi ohjailevan käytöstäsi,
sano se ääneen.
Kuulija saattaa yllättyä
äkillisestä rehellisyydestäsi,
mutta yleensä vain siitä rehellisyydestä,
onhan tuo pelko ollut jo havaittavissa,
vaikkei sitä ääneen olisi sanottukaan.
Ja kun olet sen kerran saanut suustasi ulos,
huomaat, että se muuttaa
siinä tilanteessa koko ilmapiirin
luottavaisemmaksi, ja
kommunikaation avoimemmaksi.
Pelot pelkäävät rehellisyyttä 

[Chandra]

Ihminen useasti vetää puoleensa juuri niitä asioita joita pelkää.
Asian voi tietysti ratkaista kukin kohdallaan.Haluaako elää rohkeasti ja tuntea kaikki tunteet,vai koko ajan erotella onko tuo nyt mahdollisesti hylkääjä.

Ehkäpä vastapuoli tuntee tuon sitovan energian ja loikkaa äkisti karkuun.Jospa hän/hekin pelkäävät ja haluavat ensin katsastella miltä juuri tämä suhde tuntuu,ilman että toinen on heti odottamassa jotain sitovampaa.Ja voihan siitä sitten kehkeytyä mitä tahansa.

Tuo suora puhe monesti on paras.Sanoo että on näitä kokenut ja siksi nyt hieman pelkään,mutta katsotaan tämä rauhassa.

Olen tullut hylätyksi ja olen itse ollut se hylkääjä.Kumpikaan ei ole mukava tunne,mutta kuuluvat elämään.
Ei silti juosta karkuun,eihän?
Tulossa uusi kesä,uudet ihmiset ja kokemukset.Ties mitä muuta odottamattoman ihanaa.
Rohkeutta sinulle ja meille kaikille ottaa vastaan mitä annetaan!

[*Alkmene*]

Tuota minäkin vielä korostaisin rehellisyyttä ensin itselle, että tietää ja sitten muille (mahdolliselle kumppanille)
Ja ääneen puhumalla.
Olen itse ottanut juuri vastaavaan suuntaan uusia askelia ja en edelleenkään tiedä, kuinka tässä käy, mutta sisällä olo jollain hassulla tavalla "vahvempi" ja siellä kuplii sellainen hiljainen ilo, elämänilo. Ilo ilman ulkoisia syitä.

Heh, eilen satuin katsomaan jonkun osan jostain tv-ohjelmasta, jossa puhuttiin peloista. Siinä tutkailtiin vuoristoradan aikana tapahtuvia tuntemuksia ja fysiologisia muutoksia ihmisissä (ja aivoissa).
En nyt tarkkaan muista, mutta että vuoristoradan vaunussahan ei pelkoa pääse pakoon ja vaan on pakko kohdata se kauhuntunne ja ensimmäisen pystysuoran laskuun jälkeen, tulee helpotus ja adrenaliini alkaa vapautua, kun huomaakin, että tästä selviää hengissä. SIellähän ei pääse purkamaan adrenaliinia sitten muulla tavoin kuin kirkumalla vaikka jopa hysteerisesti. Ja siitä alkaa sitten jollain tapaa jo nauttia siitä viimeistään siinä vaiheessa kun vaunu pysähtyy.  (no vähän ehkä ohi aiheen)

[Asterix]

Miten sitä tosiaan oppisi olemaan omistamatta, kun en haluaisi toista omistaa ja kuitenkin sitä teen? Se menettämisen tunne on todella läsnä, kun se oikein iskee... Miten tästä epätoivoisesta turvallisuus hakuisuudesta pääsisi vapautumaan?

Mietin miten kirjoitan tämän, koska se mitä tulen nyt sanomaan,
aivan varmasti ärsyttää muutamia kirjoittajia täällä.

Itselläni tuo prosessi oli toki pitkä, mutta idea/ratkaisu on mitä yksinkertaisin
ja ns. maallinen, paremminkin ruohon-juuri-tasollinen,
kuten yleensä suurten kysymysten edessä.

Omalla kohdallani henkinen ja taloudellinen itsenäisyys
ovat avaimet itseni rakastamiseen ja siten myös itseluottamukseeni.

Rakastan, hellin ja hoivaan itseäni kuin suurta rakkautta/jumalaa
kehollisesti ja sisäisesti.
Koen oman itseni olevan minulle paras ystävä, rakastaja
ja elämänkumppani ja tarjoan itselleni vain parasta mahdollista.

Kun tämä ajatus kiteytyi selkärankaani,
niin mustasukkaisuus ja omistamisen halu jäi pois.

Minä tai minun elämäni tai tulevaisuuteni ei ole riippuvainen
josta k*sta toisesta ihmisestä.
Olen jo katkaissut napanuoran äidistäni,
eikä minulla ole mitään tarvetta uudelleen
liimata sitä johonkuhun toiseen.

Nykyisin olen mustasukkainen itsestäni.
Minulla täytyy olla omaa aikaa itseni kanssa parisuhteelta,
no.. tällä hetkellä parisuhteilta.


Freud oli ateisti. Hänen mukaansa uskonto on verrattavissa lasten suhteeseen vanhempiin,
eli ihminen tarvitsee jotakin korvaajaa kun häneltä otetaan vanhemmat pois.

Voisiko tuota soveltaa myös niin, että kun vanhemmat otetaan
ihmiseltä pois, niin hakee korvaajaa myös parisuhteen kautta?

Siksi ehkä joidenkin, niiden itsenäisempien, on vaikea sitoutua
parisuhteeseen, joita taas epäitsenäisemmät moittivat
kataliksi pettureiksi jne.?

Kaikkihan sen tiedostaa, että ns. "hyvä" parisuhde ei kysy
niinkään paljon luontenpiirteiden yhteensopivuutta
kuin se kysyy kahta itsenäistä ja tasapainoista ihmistä.

Luonteethan ja karakteerit ovat joka tapauksessa erilaiset,
eikä täällä kahta samanlaista ihmistä kulje.

[Ikitosi]

Miksi tuo voisi ärsyttää? 
Oma itsensähän on jokaiselle se läheisin 
huolehdittava ja rakastettava.
Mitä ei tee/tunne itselleen, ei voi toisillekaan,
koska itsemme kautta suodattuu kaikki.


Hyviä neuvoja taas, Sasha.

[K-NRJ]

Joo, tällä kertaa minäkin olen täysin samaa mieltä Sashan kanssa. 

Jos ihmisellä on hyvä itseluottamus, hän menestyy myös parisuhteissa, ja itseluottamushan ei ole sama asia kuin itserakkaus!

[*Alkmene*]

Freudista tuli mieleen, että Freudhan on ns.toisen koulukunnan psykoanalyytikkoja, jolta katsottiin(katsotaan?) puuttuvan ihmiskäsityksestä se ns.kolmas ulottuvuus.
(Adler hieman "laajensi" tuota näkökulmaa yksilöpsykologian myötä jne. plaa plaa)

Nooh, kuitenkin Freudin ajatukset perustuu reaktiivisuuteen (sisäänpäinkääntymiseen, reduktionismiin) jne ja tietyllä tapaa siihen, että ihminen etsii homeostaasia...
Itse pidän Freudin aikakauden psykologiaa ja ihmistuntemusta (lääketieteellisessä mielessä) ns. nuoren ja teinin ihmisen tason psykologiaksi. (narsismin tarpeellista aikakautta)
Tämä aikakausi historiassa ja yhden ihmisen kasvussa on juuri itsensä löytämisen, hyväksymisen ja rakastamisen aikaa. Hyvin tarpeellista.

Mutta jos ajatellaan että ihminen on muutakin kuin fyysis-psyykkinen olento, niin mukaan astuu ulospäinsuuntautuneisuus ja henkiset (vanhan kunnon pyhät)  arvot. Vastuu.
"Aikuisena" ihminen alkaa suuntautua "ulospäin"... siis tietyllä tapaa.
Hän voi jo uskaltaa tarvita "aikuisien vastuun kautta" muutakin kuin itseään.
Itseasiassa aikuinen ihminen saattaa jopa alkaa toteuttaa omaa "elämäntehtäväänsä" sitä kautta. Suuntautumalla ulospäin.
 
Silloin kyse ei ole hylkäämisen pelosta enää (läheisriippuvuuksista yms), jos tietää/uskaltaa tarvita muita ja sitoutuu muille.
Silloin ollaan kasvettu jo...
Ei tarvita enää muureja suojaamaan, että lapsi sisällä on saanut kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi.
Voi olla avoin, antava ja tarvitseva, pelkäämättä...

  (heittää ajatuksen ilmaan) 

[^^Queen Nefertiti^^]

Jos on liian hyvä itseluottamus, itsetunto mitäs sitten.. 

[Ajatus]

Omalla kohdallani henkinen ja taloudellinen itsenäisyys ovat avaimet itseni rakastamiseen ja siten myös itseluottamukseeni.

No, tiedä tuosta ärsyttävyydestä, mutta minä ainakin olen valmis ihan omasta kokemuksesta allekirjoittamaan tämän. Mikään ei ole niin ahdistavaa, kuin olla riippuvainen toisesta ihmisestä henkisesti tai taloudellisesti ja toisaalta mikään ei ole niin vapauttavaa, kuin tietää että pärjää itse, eikä ainakaan sen vuoksi tarvitse jäädä mihinkään suhteeseen. Omat resurssit vapauttavat kummasti energiaa käytettäväksi myös toisten hyvinvointiin.

Jos ajattelee Jeesuksen käskyä "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", niin sehän lähimmäisen rakastamisen lisäksi myös sisältää ajatuksen, että itseäkin saa rakastaa. Ja vielä niin, että lähimmäistä tulee rakastaa yhtä paljon kuin itseä, mikä on nimenomaan se vertailukohta. Eli toisin sanottuna toisille on hankala antaa sellaista, mitä itsessä ei ole. Kaikilla vain sellaista tervettä itsensä rakastamisen mallia ei lähipiirissä ole ollut ja asian joutuu opettelemaan vaikeimman kautta. Tai sitten itsensä rakastamisen yritykset tulkitaan negatiivisessa mielessä itserakkaudeksi ja lytätään heti alkumetreille (yleensä niiden toimesta, jotka eivät ole oppineet aidosti rakastamaan itseään).

Oman astro-karttani ykköshuoneen opetus on selkeästi ollut pyörittää kaikki asiat oman itsen kautta ja opetteleminen pitämään itsestä ja luottamaan itseen. Paradoksaalista kyllä, tällä tavoin on tajunnut paljon paremmin myös toisten ihmisten arvon. Myös suhteet ovat noudattaneet tätä samaa kehityskaavaa (tai heijastaneet omaa kehitystäni) ja tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen nykyisen suhteeni energiatasapainoon ja henkiseen vapauteen. Luottamus toimii molemmin puolin. Toki elämäntilanteet vaihtelevat ja uusia haasteita varmasti tulee, mutta kun on kerran oppinut löytämään sen turvallisuuden tunteen myös omasta itsestä eikä vain välillisesti toisista, niin on helpompi luottaa siihen, että mitä tahansa tulee elämässä eteen, niin käy lopulta hyvin.

[^^Queen Nefertiti^^]

En ole koskaan ollut miehestä taloudellisesti riippuvainen, en ymmärrä mitä se on. Tosin on ollut ihan kiva kun kumpikin on osallistunut laskuihin. Kun talous jaetaan, se jaetaan. Kumpikin maksaa taas itse, tai uuden siipan kanssa. Henkistä "riippuvuuttakaan" en tunne, vaan se on vain se yhteinen energiakenttä, "telepatia" mikä syntyy.

Ja voin ymmärtää että Ardith hakee tällaista, minä haluan pysyä nyt irti mistä tahansa tarjokkaista, koska sotkevathan ne omia energioita "väärät" kokeilut. Vahvista itseäsi.