Itselläni nousu-rapuisuus lähti vaikuttamaan varmaan täysi-ikäisyyden kieppeiltä lähtien. Nykyään huomaan sen etenkin i
han turhana murehtimisena ja asioiden loputtomana vatvomisena pääkoppani sisällä. Vielä teinivuosina en erityisemmin pitänyt lapsista ja pidin ihan realistisena, etten niitä hankkisi ollenkaan, mutta nykyään, hassua kyllä, minulla on tiivis suhde vielä olemassa olemattomiin lapsiini, heh.
Lapsia ei siis ole siunaantunut, eikä varmaan ainakaan lähivuosina tulekaan, mutta jotenkin ajatuksen tasolla mietin tosi paljon tulevaisuuden lapsiani, kasvatusasioita jne.
Luulen muuten, Theodoraa lainatakseni, että monet nousurapuiset ihmiset ilmaiset nimenomaan olevansa
valitettavasti nousevia rapuja. Liittynee nimenomaan ravun, ainakin nousumerkkinä, tuomaan kompleksisuuteen ja tietynlaiseen epävarmuuteen omaan identiteettiin. Itselläni oli varsinkin aikaisemmin inhosuhde askendenttiini, mutta nyt olen päässyt jotenkin paremmin sopuun sen kanssa ja tunnistan sen tuovan myös paljon hyvää.
Luulen että
tuo paljon "pahaa" nimenomaan sen vuoksi että rapumainen tapa suhtautua asioihin on hivenen negatiivisvoittoinen, sellainen murehtiva ja uhriutuvakin. Itse aloin nimenomaan parikymppisenä nähdä lapsuuteni ja teinivuoteni jotenkin erityisen huonona aikana, jolloin maailma on ollut minua vastaan. Luin sitten tuossa taannoin teini-iän päiväkirjoja ja tajusin, miten paljon myös hyvää oli noissa ajoissa. Aika sai "pahan leiman" vasta kun rapunousu alkoi vaikuttaa voimakkaasti ja noina aikuistumisvuosina lienen ollut hieman masentunut joka tapauksessa. Tämän tajuttuani olen alkanut yrittää tietoisesti ajatella asioita yrittäen puhdistaa ravun tuoman *voivoi*-kerroksen asioiden päältä. Alkaapahan taas päästä oikeuksiinsa myös minussa piilevä itsenäisyys ja itseriittoisuus, joita rapu on myös vähentänyt lisäten jonkinlaista riippuvaisuutta toisista päätöksenteossa.