Olen kuvitellut, että pyyteetön Rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen ihmisen sellaisena kuin hän on, sekä myös kaikki hänen
tarpeensa, ja
olosuhteet sekä selitykset niistä Ja näin olen tehnyt. Olen antanut venyttää itseäni; ymmärtänyt ja sopeutunut...
Kunnes kumilanka on naksahtanut poikki, tai lauennut sen pitelijän (omaani) käteen.
Ja sitten olen ihmetellyt, että kuinka tässä nyt näin kävi, vaikka minä tein kaikkeni;
mahdollisimman sujuvasti yritin hoitaa kaiken, jne...
Voi ihmetyksen ihmetys
Eilen sitten vihdoin tajusin miten olen huijannut itseäni.
Olemalla mahdollisimman sopeutuvainen
toisten tarpeisiin ja kaikkiin olosuhteisiin, en ole piitannut
omista tarpeistani. En siis ole osoittanut hyväksyvää pyyteetöntä Rakkautta
itseäni kohtaan.
Nyt vasta hahmotan, mitä on rakastaa itseään.
Sitten vasta
itsensä kautta rakastaa oikeasti toisiakin.
Ensimmäinen tulee ensimmäiseksi ja toinen toiseksi.. Siinä järjestyksessä se vaan menee. Eikä kyse ole itsekkyydestä, vaan kanavana olemisesta; antaa rakkauden virrata lävitseen, eikä koita sitä jostain itsensä ohi virrattaa.
Kaiken, ei enempää eikä vähempää, mitä tunnemme itseämme kohtaan, heijastamme ympäristöömme. Siten rakkaus ja ymmärrys, joka ei suodatu itsemme kautta, on vaan naamioitunutta jotakin muuta, hyväksynnän tmv. hakemista... Kaukana siis pyyteettömyydestä, vaikka olen hurskaasti niin uskotellut.
Kuinka hellppoa onkaan huijata itseään
!
Onneksi ympärilläni on sitkeitä opettajia tässä asiassa, jotka ovat jaksaneet uudestaan ja uudestaan tällaiselle luupäälle näitä juttuja opettaa.
Kiitos