seuraava »

[Asterix]

BBC Primelta katson documenttia ihmisistä,
jotka haluavat amputoida (jonkun/jotkin) terveen raajansa
tunteakseen itsensä tasapainoiseksi.

He tuntevat, että esim. jalka tai jalat eivät kuulu heidän
kehoonsa.

He käyvät psykologeilla ja psykiatreilla saadakseen
luvan amputointiin.

Heissä ei ole mitään emotioonaalisesti vikaa tai tasapainottomuutta,
vaan he ovat normaaleja ihmisiä normaali järjellä jne.
ja heitä verrattiin ihmisiin, jotka tuntevat syntyeensä väärään
sukupuoleen ja haluavat sukupuolen vaihdoksen.

Minulle tuli mieleen haastatteluja kuunnellessani,
että ehkä he jossain entisessä elämässä menettivät
jonkun raajan ja jotenkin tottuivat siihen elämään
ja heidän "muistissaan" on tuo elämä
ja he haluat samat olosuhteet?

Olen ajatellut niin myös sukupuolen vaihdoksen tekijöistä.
Ehkä he ovat olleet monia elämiä sama sukupuoli
ja sitten yhtäkkiä syntyvätkin vastakkaiseksi sukupuoleksi
ja se tuntuu heistä vieraalle?

Ajatuksia..?

[Hiisitär]

Kuulostaa loogiselta! Olenkin aiemmin törmännyt tuollaiseen haluun amputoida raajoja. Samassa yhteydessä puhuttiin siitä, että tällaiset ihmiset saattavat mennä hyvinkin pitkälle saadakseen tahtonsa läpi esimerkiksi puhkaista itse oman silmänsä tai satuttaa itseään muulla tavalla (osa näistä ihmisistä halusi raajan sijaan tai sen lisäksi päästä eroon toisesta silmästään).

Tuo selityksesi kuulostaa erittäin loogiselle, sillä toimiihan se myös päinvastoin - raajansa menettänyt tuntee vielä raajan astraalikehonsa kautta.
Lueskelin tuossa hiljattain Sielujen Kohtalo-nimistä kirjaa, jossa kerrottiin, että jos sielu menettää kuollessaan esimerkiksi raajansa, tuo menetys näkyy myös sielun energioissa. Energia ikään kuin heikkenee ja pirstoutuu siinä samalla. Tällaiset sielut, joilla kehon energiat ovat rikkoutuneet, otetaan ensimmäiseksi parannettavaksi, kun he siirtyvät kuolleiden puolelle. Hyvin monella oli tuossa kirjassa jossain elämässä käynyt tällainen fyysisesti raaka kuolema, jonka jälkeen he tulivat vaillinaisina henkimaailmaan. Yleensä vastassa ollut opas ryhtyi heti parantamaan pahimpia vahinkoja muokkaamalla energiaa uusiksi ja myöhemmin parannusta saatettiin jatkaa parantalossa.

Lisäksi sielu päättää itse, paljonko se ottaa omasta 100% sieluenergiastaan mukaan elämäänsä. Miettisin itse henkiseltä kannalta sellaista mahdollisuutta tuon menneen elämän muiston lisäksi, että ehkä sielu, joka nyt kokee, että pitää päästä tästä raajasta eroon, ei olekaan jostain syystä saanut parannettua energiaa tasaiseksi tuon raajan kohdalta (joka siis olisi muisto menneestä elämästä ja siitä kohdatusta raajan menetyksestä). Toinen vaihtoehto on, että sielu on ottanut liian vähän energiaansa mukaan fyysiseen ruumiiseen, joko ennen lähtöään tai tuollaisen raajan menetys elämän jälkeen ja siksipä energiaa ei riitäkään koko fyysiselle keholle. Tästä seurauksena olisi tuollainen raajan turhana kokeminen ilman minkäänlaista psykologista häiriötä.

Raajojen amputointi on myös seksuaalinen fetissi, lähinnä niin, että henkilö palvoo kumppania, jolta puuttuu jokin raaja. En valitettavasti muista tämän fetissin virallista nimeä, mutta kuulemma se on luokiteltu sairaudeksi, joka pahenee iän myötä Itselläni näkyy amputoitujen raajojen palvonta/fetissi esimerkiksi omassa taiteessa. Tämä johtuu mahdollisesti eräästä menneestä elämästä, jossa silvoin ihmisiä raajattomiksi ja kenties siitä saatuun mielihyvään. Eli sieluuni on jäänyt muisto amputoidut raajat = jokin hyvä juttu, jees, kivaa.
Tosin en tietenkään oleta, että puolisollani pitäisi olla joku raaha amputoituna, sentään NIIN paha tämä amputoitujen raajohen ihannointi ei ole. Jollain kierolla tavalla se on minusta kaunista, ihan yhtä kaunista kuin esimerkiksi öinen tähtitaivas tmv. varsinkin henkilöltä puuttuu toinen käsi tai molemmat kädet. tietenkään väheksymättä raajansa menettäneiden vaikeuksia ja haasteita, sekä fyysisiä, psyykkisia että sosiaalisia.

Puolestaan mitä olen kuullut tuohon "tunnen olevani väärää sukupuolta edustavassa kehossa"-tunteeseen, niin selitys (yksi niistä) on se, että kun sielu syntyy ensimmäisen kerran, sen maskuliininen-feminiinen energiatasapaino syntyy siinä samalla ja se pysyy muuttumattomana. Hyvin, hyvin harvalla sielulla tuo tasapaino on 50-50, vaan se voi olla 60% maskuliinista ja 40% feminiinistä tai 15% maskuliinista ja 85% feminiinistä. Sielun sukupuoli fyysisessä kehossa ei kumoa tuota energiatasapainoa.
Olenkin siitä teorisoinut, että sielu, joka ilmentää vaikkapa tuota 15% maskuliinista ja 85% feminiinistä energiaa, syntyessään miehen kehoon saattaa feminiinisesti itseään ilmentävän miehen (tai feminiinisyytensä sulkevan miehen) sijaan kokeakin olevansa nainen miehen kehossa. Tämä teoria ei tietenkään sulje pois tuota menneiden elämien vaihtoehtoa. Se on ihan yhtä pätevä selitys kuin tämäkin ja tokihan sieluun jää muistot jokaisen elämän fyysisestä kehosta. Siksipä 15% maskuliinista ja 85% feminiinistä energiaa ilmentävä sielu saattaa tuntea olevansa ihan mukavasti mies monien mieselämiensä takia.

[Esmiralda]

Tuosta sielujen sukupuolivaihdoksesta.

Minä olen jotenkin aina ollut tyttömäisen 'suloinen' vaikkakin hyvin poikamainen, siis kurviton keho. Lapsena viihdyin parhaiten poikien kanssa ja poikien leikeissä. Karsastin narisevia ja pillittäviä tyttöjä.

Sitemmin nuorena huomasin, ettei tytöt henkisesti ole yhtään hullumpia, jopa syvällisiä. Kuitenkin olen aina ihmetellyt, miksi naisten on niin kankeaa toimia miesten kanssa esim. tehdä yhteistä työtä, harrastusta tms. Olen kokenut sen mutkattoman helpoksi. Taas työskennellä naisten kanssa! Plääh...se kuiskailu ja oikuttelu, selän takana puhuminen. Olen monesti antanut piut paut jollekin tavalle olla niinkuin naisen pitäisi.

Mutta ei ole tullut mieleen mikään kehon vaihtaminen kuitenkaan!!!

Olin auranlukijan luona ja kysyin: Miksi minun on niin vaikea olla nainen niin kuin pitäisi? Hän nauroi minulle ja sanoi: - Enpä ihmettelisi. Sinullahan on niin pitkä miesputki entisissä elämissäsi. ??

En tiedä mitä uskoin. Mutta jotenkin olen satsannut viimeisiä kymmeniä vuosiani naisena oloon (siis sen rooleihin olla muutakin kuin rakastajatar). Aviovaimona, aika hyvin, äitinä vihdoin viimein, aika hyvin. Siltikin minä aina vain epäilen, että mies tietää tästä naiseudesta aika vähän...ja minä. Olen alkanut tutkimaan entistä enemmän itseäni 'naisena'.

Ja yleensä myös sitä, mitä on olla nainen kehona. Muuta kuin kamalan tuskalliset mentskut!
Tuntuu että nuoruus olikin vain sitä.

Kuitenkin...tuo sielunvaellus selittäisi aika paljon. 

[Hiisitär]

Joo, täällä on myös yksi poikatyttö, joka on alkanut vasta päälle parikymppisenä (eli muutama vuosi sitten) kunnioittaa omaa naiseuttaan - niistä hirveän kivuliaista ja kammomenkoista huolimatta

Lapsena manasin monta kertaa, että miksi en syntynyt pojaksi. Näytin pojalle ja leikin poikien leikkejä. Kerhoikäisenä siilitukkaani tultiin silittelemään ja kysymään, että "kenenkäs poika sinä olet?" Ala-asteella puolestaan painin poikien kanssa lumihangessa ja heittelin poikaparkoja kunnon vapaapainiottein menemään pöheikköön
Ja olin ihan HIRVEÄN katkera, kun en koskaan saanut hiekkalaatikolle tulevaa kaivinkonetta No, onneksi sain pienen sähköllä toimivan autoradan joulupukilta

Mutta joo, olen itse miettinyt tuota samaa, että mistähän tämä ylimaskuliinisuus mahtaa johtua, sillä kun katson menneitä elämiä taakse päin, sanotaan nyt vaikka vuosilta 700-1983 niin muistan tuolta väliltä 3 mieselämää (joista yhdessä kuolin jo 13-vuotiaana ruttoon) ja jos tämä nykyinen naiselämä lasketaan mukaan niin 7 naiselämää.

Olen miettinyt mahtaisiko vaikeuteni naiskroppaa kohtaan johtua siitä, että noista 7:stä naiselämästä 6 ovat olleet enemmän  tai vähemmän hirveitä! Samoin muut naiselämät, jotka muistan, ovat olleen enemmän tai vähemmän vaikeita. On ollut kamalaa olla nainen tai vastaavasti tuohon naiselämään on liittynyt joitain traumaattisia tapahtumia. Mieselämät sen sijaan ovat menneet hyvin ja niistä on oikeastaan vain hyviä muistoja.
Onkohan sieluni siis alitajuisesti ajatellut noiden kokemusten pohjalta tässä elämässä, että "O-ou, naisen kroppa, ei hyvä!"....

Tähän mennessä sen sijaan elo naisena on sujunut oikein mukavasti! ^_____^
Huomattavaa on, että myös pikkusiskoni on tosi maskuliininen, vaikka hänestä löytyykin se tyttömäinen puoli, joka tykkää söpöistä jutuista ja eläimistä.
No, kyllä minäkin tykkään söpöistä jutuista!

Esmiraldan tavoin myös minä olen aina ollut tosi hyvää pataa miesten kanssa ja yleensä ajautunutkin työpaikkoihin, joissa työkaverit ovat miehiä Vaikka työpaikassa olisi ties miten monta kymmentä naista, niin minä teen tietenkin hommia niiden talon miesten kanssa. Ja se on mukavaa. Naisten seurassa tulee vähän epävarma olo. Tai siis sellainen, että ei nyt noistakaan tiedä, mitä niiden päässä liikkuu Miespuolista ex-kämppistäni nauratti aina,  kun hän tuhisi minulle jotain naishuoliaan ja mie vaan napautin siihen oikein äijämäisen vastauksen "NAISET....."
Huomattavaa on myös se, että eka bestis oli poika ja ainoa kaveri, jonka sain lukiosta, oli yksi ryhmämme pojista.

[*Kide*]

Pojat olivat myös minun mielestä parempia ystäviä kuin naiset... hieman kallistun tälle linjalle vieläkin  : ja lapsena olin hyvin katkera siitä, että olin tyttö  Olen kuullut heittäväni lauseen;"tytöiltä on kaikki hauska kielletty!" hyvin pienenä  Mahtaakohan täällä olla "miesputki" takana tai aikaisemmat naiselämät epämieluisia? Mielenkiintoinen keskustelukulma 
Tuosta ns. väärän sukupuolen edustajan kropassa syntymisestä... muistelisen joskus katsoneeni 4D-dokumentin, jossa seurattiin tämän tyyppisten lasten kehitystä fyysisesti ja psyykkisesti. Toisessa perheessä asiaan suhtauduttiin varsin ok linjalla ja lapsi oli tyyliin olla oma itsensä alusta asti -hyvin poikamainen 
Toisessa perheessä äiti oli raskauden aikana jo "tiennyt" saavansa pojan ja tuli ihan olo, jotta syntynyt tyttö "kasvatettiin" pitämään (toivomaan) itsensä poikana 
Eli kyllä lapsen varhaiskehityksessä kokemat sukupuoliset roolimallit ja kohtelut jäävät takaraivoon, vaikka niitä ei taatustikkaan ymmärrä. Ympäristöllä on suuri tekijä siihen mitä meistä tulee tai jää tulematta... mutta uskon osan silti olevan ns.väärässä kehossa  : Ota tästä selvää ja piirrä raja veteen 

[Esmiralda]

Just tuokin, että lapsena ja nuorenakin hyvät ystävät olivat poikia. Sittemminkin (vaikka kukaan ei sitä uskonut tietenkään) kuljin erään miehen kanssa retkillä pitkin Lappia ja toinen ja kolmaskin, jotka kävivät kyläilemässä luonani vuosittain, olivat ihan reiluja platonisia ja henkisiä suhteita. Heitä ikävöin vieläkin. Nautin heidän kunnioituksestaan minua kohtaan.

En olekaan osannut käyttää naiseuttani minkäänlaisena voimavarana ennen kuin nyt viimeisinä vuosina. En edes flirtata osaa, ehkä nyt vasta...

Mutta vetovoimani miehiin, siihen opin luottamaan jo aika nuorena! 

Ihmettelenkin, onko vetovoima yleensä vain maskuliinista tai feminiinistä, vai onko se jotakin summarum? 

[Asterix]

Minun on sillä tavalla hankala kuvitella,
miltä tuntuisi, jos oma keho ei olisi "sopiva",
koska jotenkin olen aina mieltänyt tämän kehoni
osaksi itseäni ja välineeksi, millä saan aikaan asioita.

Lapsena minua harmitti ainoastaan pippelin puuttuminen,
koska pissaaminen näytti olevan helpompaa pojille
kuin minulle.

Olin myös poikatyttö lapsena, mutta en tiedä
johtuiko se vain olosuhteiden pakosta?

Olenhan ainoa tyttö perheessäni ja lähisuvussani
ja lapsuuden aikasen kotini lähistöllä ei asunut
yksinkertaisesti saman ikäisiä tyttöjä,
joten olen kasvanut poikien kanssa.

Olen rääkännyt kehoani välillä äärimmilleen
esim. tiettyjen harrastusten kautta ja oppinut
tietämään, mihin kehoni kykenee ja mihin ei.
Se edelleen hyvin mielenkiintoista, koska se on hiukan
loputonta,
-sieltä aina löytyy uusia puolia.

Uskon, että kun tuntee kehonsa häpeilemättömästi,
niin oppii jotain sielustaankin.
En osaa selittää sitä oikein, mutta kai sillä on jotain
tekemistä sen kanssa, että sielu ja keho ovat sympioosissa?

Joskus olen miettinyt sitäkin, että ne, jotka
tuntevat olevansa vieraassa kehossa tai jokin raaja(t)
on ylimääräisiä, että ovatko he todella tehneet
tutustumista omaa kehoonsa ja jos he tekisivät,
niin helpottaisiko se heidän elämäänsä,
kun tuntisi oman kehonsa läpikotaisin?

Minulla on sellainen vaikutelma, että he eivät
piittaa juuri p*skan vertaa kehonsa kunnosta,
terveydestä tai ulkonäöstä.

Vrt. esim. ihmiset, jotka käyvät kauneusoperaatioissa;
he tietävät tarkalleen, mitä haluavat kehoonsa lisää ja mitä pois,
mutta useinmiten lisää jotain
ja he eivät koskaan antaisi kehoaan tai jäseniään pois.

Toinen seikka;
Miksi juuri usein urheilevat ihmiset eivät vaihtaisi kehoaan
tai niiden osia yhtään miksikään,
ei edes silloin, vaikka voisi olla paremmassa kunnossa.

En nyt tarkoita sitä, että rumat ihmiset ainoastaan
haluavat amputoida jäseniään eivätkä ole sinuja kehonsa kanssa,
koska yhtä hyvin ns. kauniit ihmiset eivät ole sinuja kehonsa kanssa.

Tarkoitan lähinnä sitä, että eräällä tavalla fyysisyytensä
tuntevat ihmiset ovat enemmän sinuja kehonsa kanssa
ja usein myös maadottuneimpia.
Fyysisyytensä tuntevat ihmiset usein vain
ovat enemmän taipuvaisia olemaan urheilullisia kuin muut.

[^^Queen Nefertiti^^]

Tämä on kans just niin vaikeeta 

[Esmiralda]

Olen rääkännyt kehoani välillä äärimmilleen
esim. tiettyjen harrastusten kautta ja oppinut
tietämään, mihin kehoni kykenee ja mihin ei.
Se edelleen hyvin mielenkiintoista, koska se on hiukan
loputonta,
-sieltä aina löytyy uusia puolia.

Uskon, että kun tuntee kehonsa häpeilemättömästi,
niin oppii jotain sielustaankin.
En osaa selittää sitä oikein, mutta kai sillä on jotain
tekemistä sen kanssa, että sielu ja keho ovat sympioosissa?

Sasha! Sinä olet rääkännyt itseäsi tavalla, jolla olet pitänyt kehoasi kunnossa.
Toiset rääkkää tavalla, jotta keho voisi huonosti.

Näitä juttuja on vaikea ymmärtää. Miksi emme arvosta kehoamme.

Muistan itse, kun polvistuin pumppaamaan ilmaa pyörän kumiin. Ja huomasin kauhukseni, että jotakin oli tiellä. Mahani! Siihen suorastaan koski, kun en voinut notkua tavanomaiseen asetooni. Ensimmäinen huomio, että rasvakudosta oli liikaa. Tilanne oli vain, etten jaksanut ja ehtinyt hoitaa kehoani kuntoon, oli muuta 'tärkeämpää': koulutus!

Ja nyt kannan vastuuta!

Mutta tiedän, että jos kehon saa kuntoon, nousee mieli henkisesti myös! Ja tiedän senkin, että hyväksymällä niin paljon kehoansa, että esim. alkamalla rakkaussuhteeseen syvästi antautumalla tai jopa niin, että uskaltaa estraadille näyttämään taidetta kehollansa eli tanssia, sanovat monet että 'sielukin kohoaa'. Keho nousee arvoonsa ja sitä kautta kaikki muukin.

Siis tottakai symbioosi!

[Esmiralda]

Minun pitää jatkaa tuosta symbioosista!

Sillä siinä on kyllä olemassa se hiuksen hieno raja! Raja jossa ylitetään kehollinen arvo ja muu jää hämärään tai kehittymättä.

Yhtä hyvin raja jossa ylitetään ihmissielun arvon mitta niin että unohdetaan maallisuus ja keho kärsii. Ei minusta siinäkään mitään ihailtavaa ole!!!

[Asterix]

Sasha! Sinä olet rääkännyt itseäsi tavalla, jolla olet pitänyt kehoasi kunnossa.
Toiset rääkkää tavalla, jotta keho voisi huonosti.

No jaa.. Kaikki on suhteellista.
Kyllä minulla on se rääkki mennyt välillä myös siihen,
että voi miettiä mikä on järkevää ja terveellistä.

Jotkin harrastukset ovat sellaisia, että yksi virhe
ja olet joko vammautunut tai kuollut.

Mutta tiedän, että jos kehon saa kuntoon, nousee mieli henkisesti myös! Ja tiedän senkin, että hyväksymällä niin paljon kehoansa, että esim. alkamalla rakkaussuhteeseen syvästi antautumalla tai jopa niin, että uskaltaa estraadille näyttämään taidetta kehollansa eli tanssia, sanovat monet että 'sielukin kohoaa'. Keho nousee arvoonsa ja sitä kautta kaikki muukin.

Siis tottakai symbioosi!

Tämä on totta. 
Siksi mietinkin niitä, jotka tuntevat kehonsa
vieraaksi, että ovatko he todella tehneet tutkimusmatkaa
oman kehonsa salaisuuksiin.
Koska keho on fyysinen, niin tietenkin se tutkimusmatka
käy fyysisyyden kautta, esim. juuri liikunnan kautta,
kuten tanssi tms.

[Esmiralda]

Voihan pieksut sentään, mitä luin!!!

Tämä asia nyt käsittelee klitoriksesta luopumista, mitä tehdään tuhansille ja tuhansille naisille vuosittain ja jopa heidän omasta toivomuksestaan.

Suora lainaus kirjasta "Vaginan tarina" (olen nyt sitten yhtä vaginaa... )

"Monien afrikkalaisten kansanryhmien mielestä nainen voi klitoriksensa ansiosta nauttia seksuaalisesta mielihyvästä ennen avioliittoa ja pysyä silti neitsyenä. Tämän perusteella on kuitenkin päätelty, että klitoris täytyy poistaa murrosiässä, jotta naisen seksuaalinen halu keskittyy vaginaan. Jos näin ei tehdä, yksikään nainen ei tahdo naimisiin."

Siis... enko tiedosta vieläkään naisen kehoani! No nyt vähän sentään, mutta ihmettelen olenko jostakin jäänyt paitsi. 

Jatkan kirjan tekstiä vielä vähäsen;
" Antropologien mukaan Amazonin yläjuoksulla elävät jivarot perustelevat klitoriksen poistoa tarpeella vähentää naisten äärimmäistä seksuaalista intohimoa, jotta heidän miehensä saavat kovasti kaipaamansa levon."

Siis mitä ihmettä minä olenkaan!! En vain ole tiennyt. 

[Asterix]

 

Klitoriksen menettaminen kuullostaa pahemmalle kuin
kuin jalan menettaminen.

Molemmat kauheita..

[Irish]

Olen pienitissisenä naisena usein epätoivoisina hetkinä miettinyt, minkälaista olisi,
jos hankkisi silikonit. En nyt ihan tosissani-tosissani, mutta kuitenkin. Olen aina päätynyt siihen, että se olisi jotenkin hyvin vastenmielistä. Se olisi rumaa ja epäkunnioittavaa käytöstä minulta minun luonnollisia tissejäni kohtaan! Se olisi valehtelua itselle ja muille ja kaiken lisäksi kehossani olisi jotain ylimääräistä, jotain, joka ei olisi minua!

Murros- ja teini-iässä on varmastikin enempi sääntö kuin poikkeus, että vertaillaan omaa kehoa toisten kehoihin.

Minä en kehdannut käydä liikuntatuntien jälkeen suihkussa muiden nähden! 

Jotenkin suppea näkökulmani hajosi siihen, kun barbivartaloinen ystäväni avautui minulle kerran siitä, miten häntä hävettää isot tissinsä ja leveä lantionsa ja hän on aina kadehtinut minun kiinteää ja lihaksikasta vartaloani. Voi, miten usein olinkaan katsellut hänen muodokasta vartaloaan ihaillen ja kadehtien!   

Erilaisuus on rikkaus ja se tulee muistaa erityisesti omalla kohdallaan. Vertailusta ja muottiin tunkemisesta tulee vaan päänsärkyä ja paha mieli.

[Esmiralda]

Voi Sparkle!

Tässä toinen pienirintainen! Kamalinta oli kerran teini-iässä, kun naapurin mamma katsoi silmät sikkarassa rintojani ja sanoa napautti: -Oletpa sinä vähän jälkikasvuinen!

Siihen pysähtyi rintojeni kasvu! Jälkikasvuisena.

Mutta ehkä olen sen verran vanhemmasta päästä sielua, etten antanut sen masentaa itseäni, oli toki monta muutakin virhetta, finnit ja huonot hampaat mm. Sittenkin oli tässä laihassa ruumiissa jokin sanoin kuvamaton liekki joka aina veti puoleensa. Siksi olen saanut 'kokemusta' puhua aina, että esim. seksuaalisuus, charmit ja karismaattisuus ei ole suinkaan ulkoista, vaikka siitäkin sitä yritetään.

Ja kyllä ne rinnatkin pullistuvat sitten iän myötä ja esimerkiksi lapsen myötä. Pienirintaisten maito pulppuaa helpommin kuin suuririntaisten, olen huomannut. Tulee hetkiä kun huomaa että on aika olla kukkeimmillaan! 

Siis älä ihmeessä mitään tekoista hanki! Vältyt myös 'vääriltä miehiltä'.