Minua jotenkin hävettää se ihminen, joka minä olin,
ne teot mitä tein..
13-16-vuotiaana join paljon, käytin lääkkeitä ja muuta, sähläsin poikien kanssa, toisin sanoen käyttivät hyväkseen ja haukkuivat h*oraksi, lintsasin sikana koulusta, laihdutin itseni sellaiseen jamaan että pyörtyilin ja jouduin hoitoon, viiltelin itseäni ja yritin kolme kertaa tappaa itseni ja kaksi kertaa vielä julkisesti.
Olin todella epäsuosittu, alunperin siksi että olin ujo, herkkä ja hiljainen,
ja sitten vielä varmaan enemmän siksi että yritin näillä sähellyksilläni
todistaa pystyväni mihin vain!
Ainoa asia mitä kaipasin oli, että saisin huomiota ja hyväksyntää ja kun en muutakaan keksinyt, niin pistin elämän p*skaksi. Ne pari vuotta olivat pelkkää itsevihaa ja itkua, epätoivoista yritystä saada kavereita ja huomiota vanhemmilta. Lopulta minua vain kiusattiin niin paljon, että en halunnut mennä sen takia kouluun, valehtelin porukoille, että ei vain kiinnosta. Enkä saanut vanhemmiltakaan mitään huomiota, he vain sanoivat että tee mitä lystäät. Minä niin häpesin, vihasin, pelkäsin, häpesin, vihasin, pelkäsin, että nyt kun sitä aikaa muistelee, niin tulee TODELLA HELPOTTUNUT OLO!
Olin niin epävarma ja epätoivoinen ja hajalla, kun voi vain kuvitella. On suoranainen ihme, että selvisin hengissä.
En olisi silloin uskonut, että minä joskus vielä opiskelen ja teen töitä, minulla on mies jonka kanssa on rakkautta, minä osaan tehdä asioita, nautin tehdä kaikkea, syön hyvää ruokaa ilman että oksennan sen ulos, en satuta itseäni, pystyn hymyilemään itselleni ja olemaan tyytyväinen itseeni ja elämääni, rakastan perhettäni enkä ole pelkkä ongelmavyyhti, minut hyväksytään isommissakin ryhmissä, olen jopa suosittu ja minulla pari tosi rakasta ystävää!
Voi elämä kun itkettää, miten kiitollinen olen.
Äh.. Anteeksi jos meni vähän ohi topicin, mutta tässä tuli suora totuus siitä, minkälainen minä olen ollut, säälittävä itsetuhoinen teini!
Muistan kun joskus 15-vuotiaana itkin äidille, että koska tämä p*ska elämä loppuu, että en kestä enää hetkeäkään. Ja äiti sanoi, että hänen selvänäkijä-ystävänsä oli kertonut äidille elämästäni, että minun koko nuoruuteni tulee olemaan tällaista ailahtelevaa, mutta sitten hieman vanhempana kaikki kärsimykseni "hyvitetään" ja pystyn käyttämään vahvuutenani kaikkia niitä kokemuksia ja elämään täysipainoisempaa elämää kuin suurin osa ihmisistä ikinä, koska opin arvostamaan kaikkea hyvää niin paljon. Minä itkin niin katkerasti sen jälkeen kun äiti oli tuon sanonut, laskin että vielä 5v p*skaa, että samapa jos tapan itseni heti..
Mutta kannatti sinnitellä. 18-vuotiaana aloin kokoamaan itseäni. Nyt olen tässä.
