seuraava »

[^^Queen Nefertiti^^]

En tiedä osaako joku sanoa tähän asiaan mitään uutta. Mutta sanotaan että kumpikin kuuluu elämään. No nyt sitten kun esimerkiksi äitini haluaa koko ajan elää menneessä ja kaivaa sieltä ongelmia ja minä sanon, niitä ei ole nyt, hän puhuu menneestä koko ajan  . Korostan että nyt ovat asiat hyvin. >Tulee ajatus että pitäisikö esittää sankaria, kun olen kaikesta selvinnyt ja nauran kaikelle, vai mitä. Kun en millään jaksa etsiä niitä ongelmia joka hetkestä, enkä tunteilla.

Minulla ei ole tarvetta olla surullinen, masentunut, ahdistunut, pelokas, tms, ne ovat tunteita, joiden annan lipua pois.

Ja yleensäkin olen optimistinen ja positiivinen. Mutta kannattaako muita aina vaan piristää kun jatkuvasti jollakulla on joku suru päällä, kuviteltu tai todellinen? Sairaudet ovat asia erikseen, mutta monella on joku toisten tai itsen syytös menossa, tai jotain muuta masentavaa, ja minä katson tällaisen turhaksi.

Olen miettinyt siis, että nauttiiko joku surusta (tunnen myös ilmiön miesten itsesääli) niin paljon, että elää mieluummin surua kuin iloa. Ovatko ne tasavertaisia kokemuksina? Lauluissa ja leffoissa kuvataan molempia. Ja ainakin olen huomannut että jos olen iloinen ja myönteinen, heti on porukkaa joka vääntää tunnelmaa alas. Näin lyhyesti.

Ajatuksia? Tuleeko näistä taas plus miinus nolla tilanne? Enkä puhu itsestäni, vaan siitä miten koen muiden käyttäytyvän. Älkää pliis puhuko peilauksesta tässä, siitä ei ole kyse vaan että onko suru, ahdistus jne todellista. Jos ei, onko ilokaan.

Ja ovatko pullukat lupsakkaimpia.

(http://images.google.fi/images?q=tbn:UqErn0J4hYq9zM:www.nisbett.com/symbols/images/yin_an4.jpg)

[kaiko]

Minä olen yleensä aika iloinen ihminen (itseni mielestä), mutta masennun helposti, ja joskus se kestää pitkäänkin, kunnes jostain saan taas piristyruiskeen, nyt se oli kevät ja parisuhteen parantuminen. Joskus voi varmaan olla ihan hyväksikkin upota sinne oman mielen pimeisiin syövereihin ja yrittää käydä läpi niitä ikäviä asioita jotka saavat mielen matalaksi. Joskus se kyllä saattaa mennä itsesäälissäkin märehtimiseksi ja kaikenlaisten pikku asioiden vatvomiseksi jotka lopulta muuttuvat omassa päässä suuriksi, ja se vain alkaa ahdistamaan enemmän. Pahinta on jos on koko ajna surullinen olo eikä saa itkettyä, mutta lopulta kun se pitkän ajan jälkeen tulee ja saa miettiä siinä samalla murheensa läpi ja vain itkee ja itkee, on sen jälkeen olo kuin uudestisyntyneellä, ja se valo alkaa pilkahdella.

[^^Queen Nefertiti^^]

Eli se on vain tunnetilojen vaihtelua?

[kaiko]

Minulla mieliala vaihtelee useinkin laidasta laitaan, minä olen varmasti hankala ihminen ja voi olla rasittavaakin elää minun kanssa, nyt olen iloisella tuulella, mutta kuka tietää mitä päivä tuo tullessaan, huomenna voin ollakkin taas alakuloinen, en tiedä.

[Mika-Matti]

En tiedä osaako joku sanoa tähän asiaan mitään uutta. Mutta sanotaan että kumpikin kuuluu elämään. No nyt sitten kun esimerkiksi äitini haluaa koko ajan elää menneessä ja kaivaa sieltä ongelmia ja minä sanon, niitä ei ole nyt, hän puhuu menneestä koko ajan  . Korostan että nyt ovat asiat hyvin. >Tulee ajatus että pitäisikö esittää sankaria, kun olen kaikesta selvinnyt ja nauran kaikelle, vai mitä. Kun en millään jaksa etsiä niitä ongelmia joka hetkestä, enkä tunteilla.

Murehtiminen ja huolestaminen ovat keinoja kiinnittäytyä menneisyyteen, jota ei ole, paitsi omissa elättelyissään.
Ja kun toinen sitten haluaakin tähdätä joustaan kohti no-problem-tulevaista,
menneisyys-vatkailija kokee aivan kuin jotakin yritettävän riistää itseltään.

Huumori auttaa - kaikelle on voitavissa nauraa, jopa kuolemalle.
Tai sitten kunnon itkut, oikein syvältä "munaskuista" irti repäisten.

Minulla ei ole tarvetta olla surullinen, masentunut, ahdistunut, pelokas, tms, ne ovat tunteita, joiden annan lipua pois.

Ymmärrettävää - taustasi (= huolestajasukulaisia yms.) huomioon ottaen. 

Ja yleensäkin olen optimistinen ja positiivinen. Mutta kannattaako muita aina vaan piristää kun jatkuvasti jollakulla on joku suru päällä, kuviteltu tai todellinen? Sairaudet ovat asia erikseen, mutta monella on joku toisten tai itsen syytös menossa, tai jotain muuta masentavaa, ja minä katson tällaisen turhaksi.

Eikös jousimies ole aikaste hyvä "laulamaan" asiat järveen eli katkaisemaan jorinoilta joukahaiset?
Minusta sinä olet valpas mutta myös taloudellinen - miksi tuhlata energioita joutaviin, kun varojaan voi sijoittaa kasvamaan korkoakin.

Olen miettinyt siis, että nauttiiko joku surusta (tunnen myös ilmiön miesten itsesääli) niin paljon, että elää mieluummin surua kuin iloa. Ovatko ne tasavertaisia kokemuksina? Lauluissa ja leffoissa kuvataan molempia. Ja ainakin olen huomannut että jos olen iloinen ja myönteinen, heti on porukkaa joka vääntää tunnelmaa alas. Näin lyhyesti.

Tunnen omakohtaisesti ilmiön nimeltä "miesten itsesääli".
Naiset siitä minulle aina huomauttavat... jotenkin. 

Ehkäpä ihminen, joka tähtää iloisuuteen ja myönteisyyteen, koetaan välistä ihmisenä, joka katkaisee murheen nautinnoilta siivet.
Suru on yhtä lailla nautintoa kuin vaikkapa seksi.

Ajatuksia? Tuleeko näistä taas plus miinus nolla tilanne? Enkä puhu itsestäni, vaan siitä miten koen muiden käyttäytyvän. Älkää pliis puhuko peilauksesta tässä, siitä ei ole kyse vaan että onko suru, ahdistus jne todellista. Jos ei, onko ilokaan.

Sanonpa, että peilaus ei ole pelkästään takaisinheijastamista vaan
palloilua kierrätyskamoilla.

Ilo on asenne, mutta suru on luonnollinen tunne.
Asenteen tunteesta erottaa siten, että tarkkailee omia ajatuksiaan:
ilo liittyy aikeisiin ja motivaatioon, kun taasen suru hakee lähteensilmää - sieluyhteyttä itseensä.

Ahdistusta pidän jollakin lailla raiteiltaan menemisenä
eli ylireagoimisena tai "ajettumisena".

 

[^^Queen Nefertiti^^]

Ai siis surusta voi nauttia? Minä mielestäni kärsin siitä? Kunnes pääsin pois. En halua kaivella kymmeniä vuosia vanhoja olemattomia juttuja. Taas hän puhuu jostain toisten suruista ja jopa juoruaa, ihmissuhdeongelmat on aina muiden, ei hänen..  (hupaisaa on tuo kulissiliittonsa, jollaisessa ikinä en olisi)


Ajattelin vain että jos mielentila on tasapainoinen, onko se periaatteessa iloinen, pitääkö surua tuntea muodon vuoksi jos joku kuolee, tms, vaikka se on itämailla ilon aihe.


Eli keep on smiling, minulla on hyvä paikka osoittaa se miten mennyttä ei ole. Onko suru harhaa kuten paha, vai todellista? Minusta vain tuntuu että alkaisin nauraa, jos pitäisi vielä yrittää surra. Malja tuli nk täyteen 2v sitten. Ilmeisesti sain kyllikseni siitä tunteesta. Mutta tietysti jos kumpikin on nautintoaine, sittenhän on jees kokea surullisia asioita.   : 

[Valo]

Suren jos säälin itseäni jos irti en voi päästää. Jos suren toisen puolesta istun kaivossa kanssaan. Jos suren surun opetusta oppimatta kaivan menneistä mutakylpyä itseäni yhä uudelleen pololiemessä lillutellakseni - niiden vääryyksien poreissa joita minua kohtaan on tehty.. Mutakylpy kaunistaa - mutta vain siitä noustuani. Ouver änd ouver ögen.

: : : pulputipul plp plp ..   plllllB lp ..
ilo sitten on aika ihQuuu

[^^Queen Nefertiti^^]

Suru (tuska): hajottava repivä raskas tumma inhottava yksinäinen tuhoisa.. onneton lamaannuttava ahdistava pelottava takertuva painostava

Ilo: keveä onnellinen hauska menevä seurallinen leikkisä valoisa.. toimiva optimistinen naurava kupliva vapaa lennokas

Ainakin minulla, siis miten surusta voisi nauttia, sehän on hyvä idea nimittäin silloin suruajastakin pitäisi voida nauttia mut enpä tiedä, eroon siitä tunteesta halusi. Tuskaa se oli.

(http://img1.photographersdirect.com/img/20659/pd1284196_s.jpg)

[*Kide*]

Sivusta katsojana huomannut surusta nauttimisen olevan jotakin muiden huomion, huolehtimisen, hyvänä pidon saamista/vaatimista, tavallaan myös valtaa ja sen väärinkäyttöä muihin ihmisiin...  Surusta itsestään tuskin nauttii ihan oikeasti kukaan, mutta huomioista kyllä. Johan lapsikin joka ei saa positiivista huomiota, tekee pahojaan ja saa taatusti huomioita. Sillä ei ole enään merkitystä minkä laatuista se huomio on 
Surulla voi myös syyllistää tehokkaasti em. lapsiaan, "äidin sydän murtuu, kun olet/ sanot yms..."
Suru oikeasti on tarpeellinen tunne joka syväluotaa pääkoppaa ja sydänalaa  Silloin terveesti on aika reflektoida omia toimia, tunteita, elämää yms. ja kun sen on tehnyt... aikaa kuluu persoonasta ja surun synnyttämän asian laadusta riippuen, mutta paistaa se päivä sateen jälkeen varmasti
Mielestäni kummankin tunteen,  ilon ja surun voi ihminen valita normaali olosuhteissa normaali elämän sisällöksi... haluatko nähdä lasin puoli tyhjänä vai täytenä  :

[^^Queen Nefertiti^^]

Eli suru tuo sisältöä. Mutta minua ei sureta. Hän puhuu kyyneleistä, itse asiassa kys. henkilöllä on syytäkin, jos joutuu leikkaukseen (ei hengenvaarallinen).

Vallankäyttönä se ei ole oikein, eikä märehtimisenä. Muuten ihminen ei koskaan toivu menneistä, opi ja iloitse. Saati että murehtisi sitä mitä tulee, tai olisi voinut olla. Itsekin olen hyväksynyt sen, että tämä meni nyt näin toistaiseksi, mitenkäs muuten. EN sure vaikka entinen rakas olisi loppuikänsä tyly.. 

Ei mutta ihme taisi tapahtua, äiti vaikuttaa päästäneen irti menneen ja vitsailee että voi käydä siellä virtuaalisesti. Kärsimyksen ollessa kyseessä kaikki voivat suurennella kokemustaan, minäkin, entäs exät! Ne vasta hyviä olivat siinä itsesäälissä ja kuoleman kielissä olemisessa.  Success..

[*Kide*]

Odottaako joku sinun olevan (pitäisikö olla) surullinen, vaikket ole? Kokee, että pitäisi... 
Joskus suru nähdään olevan liian syvällä, liian suuri surtavaksi ja pois käsiteltäväksi, jos ei  sure/itke yms. Tulisi vain muistaa, että kaikilla on oma tapansa ja tyylinäs surra ja siirtyä eteen päin, kuin myös kaikilla on omat tunteet eri asioiden suhteen. (minun malli toimia, ei toimi välttämättä toisella)
Onhan tuo menneestä "kyläily" normaalia, mutta jos se toimii pakopaikkana kun nyt-elämä ahdistaa... Liiallisena estää mielestäni näkemästä tulevaa niin valoisana kun se tulisi nähdä... ei elä, opi, iloitse 
Menneisyys on hieno juttu, kun sen voi muistaa... onkohan ihminen ainoa otus, jolla moinen taito on? Mutta aika myös kultaa muistot, se on keino pitää tulevaisuus valoisana. Unohtaa ikävät/turhat  : kuin myös sudenkuoppa  Mielestäni muistot ovat avain oppimiseen ja kehitykseen... valinnan paikka myös, jokaiselta löytyy asioita joita voisi jäädä kuopan pohjalle murehtimaan. Mennyttä päivää ei vaan saa takaisin, miksi siis elää menneessä?
Suru, itku, musertuminen ovat kuin harso johon voi uppotua ja kietoutua, unohtaa itsensä ja vaan olla... se on kuin tuli, hyvä renki, huono isäntä.

[^^Queen Nefertiti^^]

Hm, tavoittelin tässä sitä että eikö terve mielentila ole iloinen ja optimistinen vai onko se vain joukkarin käsitys, kun esim rapu skorppari kalat ja kauris ovat olleet marttyyreja, masentuvia, määrääviä tms.. MMM

Mitä he siis voivat peilata tyypissä joka on happy go lucky ja yleensä sanovat että tuon paljon iloa? Paitsi rapukin voi olla optimistiluonne, mutta silti helposti vatvoo mennyttä. Nyt onkin mielenkiintoista kun tilanteet exien kanssa ei ole päällä, asiat on ok eikä ole oikeita syitä mistä valittaa. Vanhat jutut lipuvat pois.

Jokin asia vielä varmaan tulee tuottamaan murhetta, mutta ehkä yhä lyhytaikaisempaa, koska olen jo suruja surrut. Eli let the good times roll.

(http://th169.photobucket.com/albums/u233/kaxos/th_liam_heartbubbles.gif)

[*Kide*]

Sorry, enpä ollut siis ymmärtänyt oikein 

[^^Queen Nefertiti^^]

Lapselle ja mutsille taitaa tulla iloa, itse olen neutraali. Nyt ei jaksais kohkata uraa, kumma kun just taas nousee huipulle. Iso projekti liikahtaa. Ja työmatka. Ajatukset on muualla. Rauhaisa tyhjä ranta, onko kaikki koettu jo? 

Todella en ole surullinen, en hyperiloinen, olen vaan.

[^^Queen Nefertiti^^]

Tänään tuli surua, tulevasta, mutta huomenna tulee ehkä iloa. Onkohan elämässäni edelleen liian äärimmäiselementtejä, kun ei meinaa pysyä perässä siinä että minkä piti tuoda iloa, minkä surua. No joo. Osaan minä kai surra oikeassa kohdassa, kuten tänään, mutta joskus jotkut mainostavat iloa liikaa. Ei kai sitä aina voi smailia olla.  :