En tiedä osaako joku sanoa tähän asiaan mitään uutta. Mutta sanotaan että kumpikin kuuluu elämään. No nyt sitten kun esimerkiksi äitini haluaa koko ajan elää menneessä ja kaivaa sieltä ongelmia ja minä sanon, niitä ei ole nyt, hän puhuu menneestä koko ajan . Korostan että nyt ovat asiat hyvin. >Tulee ajatus että pitäisikö esittää sankaria, kun olen kaikesta selvinnyt ja nauran kaikelle, vai mitä. Kun en millään jaksa etsiä niitä ongelmia joka hetkestä, enkä tunteilla. Murehtiminen ja huolestaminen ovat keinoja kiinnittäytyä menneisyyteen, jota ei ole, paitsi omissa elättelyissään.
Ja kun toinen sitten haluaakin tähdätä joustaan kohti no-problem-tulevaista,
menneisyys-vatkailija kokee aivan kuin jotakin yritettävän riistää itseltään.
Huumori auttaa - kaikelle on voitavissa nauraa, jopa kuolemalle.
Tai sitten kunnon itkut, oikein syvältä "munaskuista" irti repäisten.
Minulla ei ole tarvetta olla surullinen, masentunut, ahdistunut, pelokas, tms, ne ovat tunteita, joiden annan lipua pois.
Ymmärrettävää - taustasi (= huolestajasukulaisia yms.) huomioon ottaen.
Ja yleensäkin olen optimistinen ja positiivinen. Mutta kannattaako muita aina vaan piristää
kun jatkuvasti jollakulla on joku suru päällä, kuviteltu tai todellinen? Sairaudet ovat asia erikseen, mutta monella on joku toisten tai itsen syytös menossa, tai jotain muuta masentavaa, ja minä katson tällaisen turhaksi.
Eikös jousimies ole aikaste hyvä "laulamaan" asiat järveen eli katkaisemaan jorinoilta joukahaiset?
Minusta sinä olet valpas mutta myös taloudellinen - miksi tuhlata energioita joutaviin, kun varojaan voi sijoittaa kasvamaan korkoakin.
Olen miettinyt siis, että nauttiiko joku surusta (tunnen myös ilmiön miesten itsesääli) niin paljon, että elää mieluummin surua kuin iloa. Ovatko ne tasavertaisia kokemuksina? Lauluissa ja leffoissa kuvataan molempia. Ja ainakin olen huomannut että jos olen iloinen ja myönteinen, heti on porukkaa joka vääntää tunnelmaa alas. Näin lyhyesti.
Tunnen omakohtaisesti ilmiön nimeltä "miesten itsesääli".
Naiset siitä minulle aina huomauttavat... jotenkin.
Ehkäpä ihminen, joka tähtää iloisuuteen ja myönteisyyteen, koetaan välistä ihmisenä, joka katkaisee murheen nautinnoilta siivet.
Suru on yhtä lailla nautintoa kuin vaikkapa seksi.
Ajatuksia? Tuleeko näistä taas plus miinus nolla tilanne? Enkä puhu itsestäni, vaan siitä miten koen muiden käyttäytyvän. Älkää pliis puhuko peilauksesta tässä, siitä ei ole kyse vaan että onko suru, ahdistus jne todellista. Jos ei, onko ilokaan.
Sanonpa, että peilaus ei ole pelkästään takaisinheijastamista vaan
palloilua kierrätyskamoilla.
Ilo on asenne, mutta suru on luonnollinen tunne.
Asenteen tunteesta erottaa siten, että tarkkailee omia ajatuksiaan:
ilo liittyy aikeisiin ja motivaatioon, kun taasen suru hakee lähteensilmää - sieluyhteyttä itseensä.
Ahdistusta pidän jollakin lailla raiteiltaan menemisenä
eli ylireagoimisena tai "ajettumisena".