No niin, tässä nyt tulee jonkinlaista vastausta,
minun näkemyksieni mukaisesti, mitä nyt olen saanut päivätietoisuuteen näitä tietoja nostettua
1) olivatko miehesi mielestäsi osia sinun OMAA sieluasi, ajattelen sitä aikojen alkua kun Jumaluus alkoi luoda sieluja. Miksi et voisi rakastua kehen tahansa? Jos kaikki on kuitenkin yhtä ja näet sen illuusion läpi, että muka olisimme erillisiä (ENTITEETTI-käsite)Miehet eivät missään nimessö ole osa MINUN sieluani, koska minä en ole se Alkulähde, josta kaikki ovat lähtöisin, vaan osa tätä Alkulähdettä, kuten nämä miehetkin.
Alkulähde on kuin meri, josta on otettu pisaroita erillisiksi osaksi. Ne ovat edelleen samaa ainetta kuin meri ja merestä lähtöisin. Pisaralta olisi kuitenkin itsekästä ja polleaa ryhtyä ajattelemaan, että kaikki muut pisarat ovat juuri hänestä lähtöisin, eivätkä merestä. Pisaran on vain ymmärrettävä, että kaikki he ovat samasta lähteestä kotoisin ja näin ollen samanlaisia.
En ymmärrä, miksi minun edes tulisi rakastua kehen tahansa? Näyttääkseni, että olen jotenkin henkisesti korkealla? Maallinen rakkaus eli rakastuminen ja universaali rakkaus eivät ole sama asia. Maallinen rakkaus eli rakastuminen on universaalin rakkauden kalpea muoto, joka pitää mukanaan egomme haaveita, toiveita ja vaatimuksia.
Ihminen, joka lepää universaalissa rakkaudessa ei kaipaa rakastumista elämäänsä, koska hän on rakastunut koko ajan itse elämään ja kaikkeen siihen, mitä se kattaa sisällään. Rakastuuko äiti Amma esimerkiksi kaikkiin? Ei tietenkään, sillä hän rakastaa jo kaikkea ja kaikkia, pyyteettömästi.
Kuten Keskusteluja Jumalan Kanssa-pätkästä, jonka tänne lisäsin, voidaan lukaista, että yleensä ihmiset rakastuvat, koska tuo rakkauden tunne täyttää jonkin tyhjän kolon heidän elämässään. Tietenkään aina ei ole kyse tästä, kun ihmiset rakastuvat, mutta sanoisin, että se on hyvin yleistä.
Maallinen, ihmisten välinen rakkaus on hieno asia, mutta sitäkin tärkeämpää on löytää se Rakkaus kaikkialta. Silloin ei tarvita puolisoa tuomaan sitä rakkautta elämään, vaan Rakkaus löytyy jo itsestä ja sitä voi jakaa puolison kanssa.
Entiteeteillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen kanssa, kehen ihmiset rakastuvat tai miten he rakastuvat. Tietenkin oman entiteetin (eli eräänlaisen työryhmän) jäsenet ovat kaikkein tutuimpia, joten luonnollisestikin tunnemme selittämätöntä vetoa juuri tuttuihin sieluihin, mutta ei puolison tarvitse olla samasta entiteetistä. Entiteettien väliset rajat rikkoutuvat kuitenkin eikä missään sanota, että vain entiteetin A jäsenet saavat rakastua toisiinsa. Ei meille ole rajoituksia tai vaatimuksia missään (luojan kiitos!). Vaatimukset ja rajat lähtevät ihan itsekunkin pääkopasta, tosin universaalit pelisäännöt on hyvä oppia (kuten se, että sitä saa mitä tilaa jne.) Näitä pelisääntöjäkään ei kukaan meiltä vaadi, vaan voimme ottaa ne omaksemme sitten, kun haluamme näin tehdä.
Entiteetti ajatukseen voidaan taas käyttää tätä "pisara merestä"-esimerkkiä siten, että osa pisaroista laitetaan juomalasiin ja osa pahvimukiin. Pisarat ovat edelleen samoja pisaroita, samasta merestä lähtöisin, mutta puuhailevat vain omissa perheissänsä ja työryhmissänsä, olematta kuitenkaan erillään toisistaan. Juomalasin pisarat voivat tehdä halutessaan yhteistyötä ja sitoa ystävyyksiä pahvimukin pisaroiden kanssa jne. Entiteetti ei missään nimessä ole rajoite vaan eräänlainen universaali tukiverkko, jottei meidän tarvitse ihan yksiksemme ilman apua täällä tolloilla ja palloilla!
2) syntyykö siitä siis automaattisesti sielullinen rakkauden tunne, jos on tunnettu joskus ja jos on joku sopimus? (ellei ole negat. karmaa) eli tässä odotellaan sopimusosapuolten ilmaantumista? Rakastavatko tällaiset sielut toisiaan halki ikuisuuden, siis jos tapaavat ja vaikka eroaisivat, niin aikojen loppuun asti.Jos tapaat kadulla lapsuuden ystäväsi, olet varmasti iloinen ja tunnet tuon vanhan sidoksen sydämessäsi. Samoin vanhat tuttavat menneistä elämistä herättävät meissä lämmön (tai sitten inhon
) tunteen. Yllättävän pitkälle nämä ihmisten väliset kanssakäymiset ja tuntemukset juontavat juurensa menneistä elämistä, vaikka he eivät sitä tiedosta tai muistakaan.
Tässä kysymyksessä nousee taas esille maallisen rakkauden muoto sielullisen rakkauden (universaalin rakkauden) tarkastelemisessa. Sielut rakastavat kaikki toinen toisiaan, olivatpa ne tuttuja toisillensa tai eivät, aina ja ikuisesti. Tämä rakkaus ei kuitenkaan ole samanlaista kuin maanpäällinen, fyysinen(?) rakkaus, joka asettuu vain kahden yksilön tai perheen välille, vaan täysin ehdotonta iloitsemista ja hyvää oloa toisten kanssa ja toisten saavutusten nimissä. Keneltäkään ei odoteta mitään tai vaadita mitään, jotta tämä ansaitsisi rakkautta, koska tosi rakkaus on pyyteetön (eli tämä siis tarkoittaa myös sitä, että sielut eivät vaadi toisiltaan aikaisempaa kanssakäymistä tai tuntemista, he rakastavat silti toisiaan. Maanpäällä pelataan sitten menneiden elämien mukaisesti ja egopohjaisesti opiskellen, kokien ja hoitaen sidoksia, jokainen sielu yksilöllisesti. Mitään yleistystä tähänkään ei voida vetää).
Maan päälle tullaan opiskelemaan mm. erillisyyttä, sitä, että voimme kokea voimakkaasti oman yksilöllisyytemme, joten ilman muuta myös tämä kaiken kattava rakkaudentunne, joka henkimaailmassa vallitsee, unohtuu. Eikä siinä mitään.
Näkisin itse, että elämän tärkeimmät rakkaussuhteet, kestivätpä ne sitten minkä aikaa tahansa, ovat aina etukäteen sovittuja sielujen kesken. Eli odottelemaan vain, tosin ei kukaan käske tai vaadi odottamaan. Suhteeseen saa ryhtyä ihan niillä periaatteilla ja syillä, mitä itse haluaa. Tästä oli mainintaa myös tuossa liittämässäni kirjan pätkässä.
3) jos ei voi selittää järjellä, kuitenkin jollain tavalla kai pitäisi voida selittää se, miksi joku on jollekulle kuolettavan tärkeä, ja pettymykset, kärsimykset jne? Kun taas toiselle tämä henkilö ei merkitse mitään? ja koska tämä on jollekulle tärkeä, niin pysyy sen henkilön kanssa aikansa, kunnes - mitä? aika kokea toista? Joku oppii luopumaan helpommin, toiselle se on yhä vain vaikeampaa.Tähän mielestäni ainoa selitys on se, että henkilö, johon tunnemme suurta vetoa, on meille tuttu sielu ennestään (mennyt elämä, sielutason ystävä, unitason ystävä, entiteetin jäsen jne.) ja/tai sitten olemme yhdessä ennen syntymäämme päättäneet suorittaa jonkin yhteisen tehtävän yhteisen hyvän nimissä (vaikka tämä vaatisikin tuskaa, hikeä, verta ja kyyneleitä elämässä).
Erillisyyden opiskelun takia ja sen takia, että meidän päälle on heitetty unohduksen verho sitä koskien, että olemme kaikki yhtä, koemme jonkun henkilön meille hirveän tärkeäksi, kun taas toiselle tuo samainen henkilö ei merkkaa mitään. Omassa ystäväpiirissäkin näkee sitä, että ystävälleni henkilö A on erittäin tärkeä, koska heillä on monta yhteistä elämää takana. Itse en taas tunne tässä fyysisessä maailmassa, enkä ole koskaan tuntenutkaan, tuota henkilöä A, joten hän ei ole minulle niin tärkeä. En halveksi tai paheksu häntä, eikä minulla ole mitään häntä vastaan, mutta välillemme ei ole vain muodostunut mitään sidosta. Sama juttu toimii muuten henkimaailmassa - sielläkin ystävystytään joidenkin sielujen kanssa ja toisten kanssa ei olla missään tekemisissä. '
Henkisyyden edellytys ei ole se, että on paras bestis kaikille olemassaoleville ihmisille. Tärkeintä on sisäistää se, että olemme yhtä, niitä pieniä pisaroita samasta merestä ja kunnioittaa toinen toisiamme.
Pettymykset ja kärsimykset ovat joko opettajiamme (sellaisia, jotka olemme sopineet/luvanneet kohdata tässä elämässä jalostaaksemme itseämme) tai vastaavasti vain egon vaatimusten, omimisen ja odotusten tulosta. Jos puolisolle asettaa tehtävä- ja vaatimuslistan, niin ihan saletisti pettyy! Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisi heittäytyä kaiken nieleväksi marttyyriksi, joka ei pidä puoliaan. Se tarkoittaa vain, ettei vaadi toiselta mitään tullakseen itse onnelliseksi.
Samoin tuo omiminen on tosi kova juttu - ei toista voi omistaa. Yritän itse välttää sellaisia termejä kuin MINUN mieheni/vaimoni, MINUN asuntoni, MINUN se ja se. Joo, kyllä, nuo henkilöt ja asiat ovat elämässäni, mutta hyvänen aika, eivät he ole MINUN! En minäkään kuulu kellekään eikä kukaan kuulu minun omistukseeni! Mutta, tästä omistuksesta ja omista egon peloista se mustasukkaisuuskin lähtee. Petytään, kun puoliso löytää toisen - MINUN puoliso, TOISEN kanssa!
Psykologisesti taas tarkasteltuna sitä, miksi joillakin on pettymyksiä elämässä perättäin voidaan kysyä, miten henkilö itse vaikuttaa noiden pettymysten syntymiseen? Yksikään terve ihminen ei tee tietoisesti mitään sellaista, josta on itselle harmia. Näin ollen henkilö, joka maleksii angstissaan saa jotain tyydytystä tuosta angstaamisesta, JOS sitten kyseessä ei ole mielensairastuminen ja siitä johtuvat oireet.
4) miksi joku kaipaa ja toinen ei kaipaa? siis kumppania? onko kyse siitä miten paljon rakkautta, voimaa tms on itsessä, vai joku 5, 7 huoneen planeetta-asetelma syntyessä tms? Kysyn tässä uudestaan miksi näissä huoneissa on eri yksilöillä niin eri planeetat.Astrologisesti en osaa sanoa tähän mitään, tosin omasta kartasta löytyvät luonnollisestikin ne omat vahvuudet ja heikkoudet myös tätä asiaa sivuten. Eri yksilöillä on eri planeetat eri huoneissa sen mukaan, millaisen persoonallisuuden olemme päättäneet ottaa tähän elämäämme, mitä haasteita me olemme ottaneet vastaan ja mitä vahvuuksia persoonallamme on. Jälleen kerran päästään siihen erillisyyden ja persoonallisuuden opiskelemiseen ja kokemiseen. Kuinka voisin kokea olevani juuri minä, jos kaikki maailman ihmiset olisivat kopioitani? Minulla ei olisi minkäälaista pintaa, johon verrata itseäni, tekojani ja ajatuksiani. Tämähän on ihan psykologinen perusasia.
Sanoisin, että siihen, miten paljon kaipaa esimerkiksi kumppania vaikuttavat persoona (esim. itsenäinen vai riippuvainen, omatoiminen vai tukeakaipaava jne.) sekä sielun oppiaste, minne asti on ehditty jo taivaltaa tässä elämien saatossa. Vanhemmat sielut nyt vetäytyvät muutenkin omiin oloihinsa eivätkä välttämättä kaipaa seuraa noin muutenkaan, mutta tämä ei tietenkään ole mikään yleistys. Minulta löytyy ystäväpiiristä kaksi vanhempaa sielua, joista toinen on menevä ja erittäin sosiaalinen, kun taas toinen karttaa ihmisten seuraa ja viihtyy enemmän eläinten parissa.
Tärkein pointti kuitenkin siihen, kaipaako puolisoa vai ei, olisi minusta ehkä se, miten sinut on Itsensä kanssa. Miten paljon itse on balanssissa, miten paljon rakkautta löytyy jo Itsestään. Yleensähän kumppanilta tosiaankin haetaan jotain, mitä omasta elämästä puuttuu sen sijaan, että otettaisiin toinen tiimikaveriksi ja esikuvaksi, jolta oppia jotain uutta. Esimerkiksi herkkä nainen voi rakastua voimakkaaseen mieheen, koska hän kaipaa tuota voimakasta luonnetta täyttämään voimakkuuden puuttuvan palan Itsestään ja tasapainottamaan herkkyyttään, vaikka parempi olisi (minusta), että nainen opiskelisi mieheltä tuota vahvuutta sen sijaan, että vain yrittää imeä sitä itseensä - tietoisesti tai tiedostamattaan. Samoin tämä vahva mies voi opiskella omaa herkkyyttä naiselta yrittämättä täyttää omaa herkkyytensä puutetta naisen herkkyydellä.
Tällaiseen parisuhteeseen jokainen haaveilee pääsevänsä! Kaikki satujen pariskunnat, joilla on pitkä, kestävä suhde, ovat aina tällaisia toisiaan tukevia tiimityöläisiä, jotka tasapainottavat ja tukevat toisiaan opettamalla kumppanilleen uusia asioita ja voimakkuuksia. Kaunottaressa ja Hirviössä Kaunotar opetti Hirviötä löytämään taas oman herkkyytensä ja ihmisarvonsa, kun Hirviö puolestaan opetti Kaunottarelle, ettei ulkonöällä ole tekemistä sydämen kanssa ja osakseen varmasti myös oman päänsä ja puoliensa pitämistä (ainakin Disneyn versiossa Belle nousi tosi ponnekkaasti puolustautumaan Gastonia ja tämän hääpakotteita vastaan
).
5) edelleen, miten tulee se tunne että "tuo henkilö on nyt minun" vai onko hän vain lainassa kumppanina (tähtikartatko natsaavat) - vaikka olisi ne 50 yhdistävää tekijää - jos hänelläkin on 1000 muuta potentiaalista sielukumppania, mutta ihmiset haluavat uskoa että heillä on se oikea (tarkoitan nyt niitä, jotka eivät ole kaksoisliekkinsä kanssa); itse olen kokenut että lopulta kukaan ei ole kenenkään, mutta samalla liima-ainekset ovat jotenkin kadonneet. Cheesy Näen ihmisten eroavan, pariutuvan uudestaan, esim 2 esimerkkiä joissa naiselle tullut paljon paremmin työpariksi sopiva rakastettu.Olet hoksannut erittäin tärkeän asian elämästä eli sen, ettei kukaan ole Sinun, etkä sinä ole kenenkään! ^_____________^ Ei toista voi omistaa ja kuten sanoin aikaisemmin, toisen omistaminen juontaa juurensa aina egosta. Ehkä pohajlla on myös se, että erillisyyden tunne on noussut niin voimakkaaksi ihmisten elämässä, varsinkin kun kiireinen tahti vain kiihtyy entisestään elämässä, että ihmiset kaipaavat jotain ankkuria elämäänsä. "Ainakin minulla on kumppani, MINUN oma kumppani, joka on MINUN tukenani ja MINUN apunani". Rakkaus, maallinen, on erittäin itsekästä - kuinka moni etsii puolisoa periaatteella, mitä minä voisin tarjota, opettaa ja antaa tuolle toiselle sielulle sen sijaan, että pohditaan mitä minä hyödyn tuosta suhteesta ja kumppanista? "Ai ihanaa, MINÄ saan hellyyttä, herkkiä huomionosoituksia, seksiä, seuraa, suhteen (ei ilkeä olla sinkkuna), muiden arvostusta, ihailuja jne." Siksi jokainen varmasti myös haaveilee Siitä Oikeasta, joka tarjoaisi pyyteettömästi tuota kaikkea vaatimatta itse mitään takaisin - toisin sanoen täyttäisi kaikki haaveemme ja tarpeemme.
Haaveita saa olla ja pitääkin olla, koska se ruokkii mielikuvitusta ja luovuutta. Mutta jos haaveiden toteutumisesta tulee oman onnellisuuden vaatimus, pitää vilkaista peiliin ja ennen kaikkea sisimpäänsä. Mikä osa minusta kaipaa vahvistusta ja voimaa ja mitä voisin itse tehdä asialle? Suhteet, jotka alkavat tuolla "vaihtokaupalla", eivät yleensä kestä pitkään. Lisäksihän suhteet loppuvat sitten, kun karmalliset sidokset on käyty läpi, jos sieluilla on moiset sopimukset keskenään. Tällaistähän on tapahtunut omassa elämässäni.
Myös tunne, että "tuo henkilö on minun" voi olla muisto menneestä elämästä, tai useammastakin, joissa tuo henkilö on ollut meille erittäin läheinen, kuten puoliso, perheenjäsen tai oma lapsi. Luonnollisestikin tunnumme tuntevat vetoa entisien elämien puolisoihin ja rakastettuihin ja tämän olen huomannut itsekin, sekä omassa elämässä että toisten elämässä.
Ja sitten vielä loppusanat!
Kunhan muistan ne...
Eli joo siis, kaikenlainen pohtiminen on ihan tervettä, mutta samalla tieto lisää tuskaa. Jos elämää aletaan analysoida niin paljon, että itse eläminen unohtuu, emme minusta hyödy siitä mitään, vaan teemme enemmän hallaa itsellemme. Uskon, että elämässä yksi tarkoitus on oppia luottamaan spontaaneihin, sydämestä lähteviin käskyihin ja mennä niiden mukaan, olipa se järjellä ajateltuna miten hullua tahansa!
Muuten jäämme todella paljosta paitsi. Jos joku kolahtaa kertalaakista sydämeen, voi tietenkin miettiä (jos haluaa), että mikä henkinen syy tälle voisi olla, mutta ei kuitenkaan uppoutua siihen pohdiskeluun niin paljon, että tämä kolahdus ehtii hujahtaa ohitse. Ettei tarvitse vanhana kiikussa istuessa harmitella asioita, jotka jäivät tekemättä
EDIT: Senat sakasin, korjattu