Hieno ketju!
Itsekin olisin voinut vastata noihin 5 kysymykseen, mutta mitäpä turhia, AthaMaarit kertoi jo kantani varsin tyhjentävästi.
Mutta ehkä lisään vielä jotain sielujen kohtaamisesta. Minulle kävi niin, että kohtasin yllättäen miehen, jota rakastin jo valmiiksi. Hän tuntui äärimmäisen tutulta ja rakkaalta ensi sekunneista lähtien. Olisin halunnut halata häntä ja sanoa: " Ihana nähdä taas pitkästä aikaa! Minulla on ollut sinua ikävä. Mitä sinulle kuuluu? Miten elämäsi on mennyt?" No, en voinut tehdä näin, mutta tiesin, että tuttuuden tunne oli molemmin puolinen. Auroja näkevä olisi varmaankin nähnyt 2 sydänshakraa, joiden välissä virtasi vaaleanpunainen valo. Itse tunsin tämän, vaikka en auroja näe enkä pahemmin tunnekkaan. Oma sydänshakrakin on yleensä enemmän kiinni kuin auki.
Tuntui siltä, kuin koko maailma olisi loksahtanut paikoilleen. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli oikein.
Kohtaaminen kesti ehkä 5-10 minuuttia ja sen jälkeen en ole häntä enää nähnyt. Aikaa on kulunut 6 vuotta, enkä edelleenkään ole häntä unohtanut. Tiedän, että hän on ollut edellisesä elämässä vähän liiankin tärkeä minulle ja hänen menettämisen vuoksi oma elämäni jäi vähän retuperälle. Toisin sanoen sössin aika pahasti. Ja ihan vaan siksi, etten pystynyt pääsemään menetyksestä yli.
En ole oikeastaan avoin parisuhteelle, sillä odotan, että polkumme jälleen kohtaisivat tämän minulle tärkeän sielun kanssa. Muita en vain huoli. Ei vain kykene. Kaikki muut kohtaamiset on tyhjää verrattuna siihen maailman paikoilleen loksauttaneeseen.
Minulla on oikein hyvät ohjeet irti päästämiseksi, ja välillä elän elämääni "vapaana". Sitten taas tulee heikko hetki, jolloin palaan entiseen, eli kaipaukseen. Aikaisemmin kaipasin jotain tarkemmin määrittelemätöntä. Tämän kohtaamisen jälkeen minulla oli kasvot ja sielu, jota tiesin kaivanneeni. Yritä siinä sitten päästää irti.
Välillä olen ollut jopa katkera niille, jotka saavat elää rakkaidensa kanssa yhdessä. Se on onneksi mennyt ohi. Sielujen kohtalo -kirjassa oli muutama lause, jotka antoivat minulle suurta lohtua. Ne menivät jotenkin niin, että voi olla, että yksin elävät, jotka eivät löydä sielunkumppaniaan, voivat olla liiankin riippuvaisia sielunkumppanistaan. Tällaisissa tapauksissa yksin oleminen on tervettä välimatkan ottamista ja liian kiinteän symbioosin katkaisemista varten.
Voisin hyvin allekirjoittaa tämän. Miten yksi ainoa sielu voi olla niin äärimmäisen tärkeä, että ilman häntä on vaikea olla onnellinen? Ei se voi olla terve tapa suhtautua elämään.
Elän nykyään pääsääntöisesti onnellisena ja ymmärrän sen, että yksinäisyydessä saan kasvaa sellaiseksi, joksi aion tulla. Keskityn itseeni: sieluni & mieleni yhdistämiseen. Jos olisin parisuhteessa (tämän sielun tai jonkun muun kanssa) olisin enemmän "yhdessä", ja sisään päin katsominen jäisi todennäköisesti paljon vähemmälle. Ehkä joskus saan vielä kokea parisuhteen. Nyt on (edelleenkin) itsenäistymisen ja oman ääneni löytämisen aika.