Olen miettinyt tätä sielunkumppani asiaa viimeiset pari päivää ja tulin siihen tulokseen, että "sen oikean" tunnistaminen ei ehkä tapahdukkaan niinkään tunteella, eli että "tunnen että hän on se oikea", vaan enemmänkin järjellä, eli "tiedän että hän on se oikea". Omasta kokemuksestani voin sanoa, että vaikka olen tiennyt tuolla takaraivossani, että joku tietty ihminen ei tule pysymään elämässäni, niin en ole suostunut uskomaan sitä, koska tunteet on olleet niin vahvat. Ajattelin vain että ei ketään muuta kun sitä "sielunkumppania" kohtaan voi tuntea näin voimakkaasti. Näin jälkeenpäin vähän nolottaa ja naurattaa, kun miettii miten on joskus kuvitellut jostain ihmisestä niin suuria. Nyt kun sen näkee jälkeenpäin niin selvästi
No mutta, kaikki asiat elämässä opettaa, enkä ruoski itseäni siitä etten nähnyt kun oli pimeää.
Olen kyllä itse nykyisin täysin sillä kannalla että 3 vuotta on se minimi aika mikä kannattaa toisen kanssa seurustella ennenkuin suhde etenee yhtään pidemmälle. (Esim. kihlat, naimisiin meno, lapset, yhteinen talo tms)
Olla rakastunut ja rakastaa ON kaksi eri asiaa.
Ja rakastuneena ne tunteet tuppaa peittämään sen järjen äänen siellä taustalla. Sitäpaitsi, jos todella uskoo suhteen kestävyyteen, niin mikä kiire?
PS. Ymmärrän sen että tietyssä iässä lasten teko saattaa tulla kiireiseksi asiaksi, mutta ei sekään tarkoita että nuo muut edellämainitut olisi pakollisia toteuttaa, ainakaan heti. Ihmiset on erilaisia ja se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle. Puhunkin tässä vain omasta puolestani.
Ja
minulle ei ole mikään pakko edes asua yhdessä, että voisi hankkia lapsen, saati sitten mennä kihloihin tai naimisiin. Eli seurustellaan, mutta ei asuta yhdessä, mutta on yhteinen lapsi jne.
Kuulostaa ehkä hassulta, mutta miksi väkisin toimia jonkun vanhan kaavan mukaan vain, koska valtaosa tekee niin? Antaa elämän mennä omalla painollaan ja tehdään asiat siinä järjestyksessä kun hyvältä tuntuu, kaikista osapuolista.