Mielenkiintoinen ketju! Olen pohtinut näitä asioita kun alkaa olemaan monella ystävällä toista kierrosta avioliittojen suhteen, itsellänikään nyt ei ihan neitoajat enää ole ajankohtaiset. Miten paljon suhde on raakaa työtä, miten paljon rakkautta? Jos ei ole sitä syvää fiilistä, että toinen on kumppani ja huonoinakin aikoina pääsee samalle levelille edes hetkeksi, ei siinä kai raa'atkaan työt auta.
Itse koen viimein löytäneeni todellisen kumppanini. Viimein sanon siksi, että olen vain tuntenut että siellä se jossain pyörii, muttei pyörähtele lähemmäs. Hulluinta on, että olemme eripuolila Suomea, mutta heti kun ikäeromme alkoi olemaan säädyllinen(olen 7 vuotta nuorempi) eli en ollut ns. sakkolihaa tökeröä termiä käyttääkseni, aloimme vuosia kulkea samoja polkuja, mutta niin että välissämme oli jokin muuri. Olemme majailleet samoissa kaupungeissa toisiamme näkemättä - näitä suomessa oli 5 ja olleet samoissa tapahtumissakin. Lisäksi toisen asuessa ulkomailla oli matkakohteet juuri niitä kaupunkeja.
Ehkä ajan vaan piti olla kypsä ja sitten ihan kohdattiinkin. Kaipa sitä yhdessä on taivas ja helvetti, koen itse täydellistyneeni, kaikki tuntuu kirkkaammalta, mutta kyllä sitä osataan riidelläkin
Onko se sitä, että mitkään asiat eivät ole liian pahoja eli ne selviävät aina. Ja sitten saadaan tuuletettua omia energioita ja patoutumia. Toinen on ihanan henkinen, hän samallalailla miettii tällaisia asioita, mikä on helpottanut huomattavasti.
Paras ystäväni sanoi, että on ihmisiä jotka kuuluvat tiettyyn elämänvaiheeseen eikä heitä ole tarkoituskaan kantaa mukanaan koko ikäänsä. Se on varmasti totta, sillä joskus polut risteävät esimerkiksi siksi että jokin asia olisi mahdollista saavuttaa yms.
Mutta omasa tilanteestani voin sen verran sanoa, että koen kietoutuneeni mieheeni niin voimakkaasti ja hänen minuun, että hän on tosi kumppani.
