Onnekas törmäys ketjuun, joka antoi paljon ajateltavaa ja vastauksiakin omaan tilanteeseeni. Olen silti vasta henkisen kehitykseni alussa.
Tunnen löytäneeni sielunkumppanini, tai mikäli mahdollista jopa vieläkin läheisemmän ihmisen. Meillä on fyysistä välimatkaa yli 2000 km, mutta tunnen hänet itsessäni, aistin hänen tunteensa, tunnen kosketuksensa - ja hän minun. Yhteys onnistuu tietoisesti, mutta myös tiedostamatta (esim. toinen näkee toisesta unta, mikä herättää toisen). Tunnen, että olemme olleet yhdessä kauan sitten, etsineet toisiamme pitkään ja nyt löytäneet. Siitä hetkestä, kun sielut päästivät toisensa lähelleen pian vuosi sitten, olemme kasvaneet molemmat valtavasti. Löytäneet yhteyden sydämeen ja sieluun, painiskelleet sisäisten viestien ja realiteettien ristipaineessa. Vuosi on ollut yhtä vuoristorataa... mitä syvemmäksi yhteytemme on kehittynyt, sitä kipeämpää on alastulo tehnyt. Olemme vuoronperään yrittäneet pyristellä tästä irti sillä tuloksella, että yhteydestä ja rakkaudesta on kasvanut yhä vahvempi. Kumpikaan ei ole aiemmin kokenut mitään näin voimakasta, ei henkisen yhteyden eikä rakkaudenkaan suhteen.
Puolen vuoden tauon jälkeen tapasimme viime viikolla. Tapaaminen oli epätodellisen upea! Kaikki jännitys hävisi, sydän tunsi tulleensa kotiin, olin aivan taivaissa
Tuntui juuri siltä Jupiterin lottovoitolta, joka olisi tarjolla... Hän tajusi heti tapaamishetkellämme, mitä haluaa tehdä (olla kanssani), ja näki myös järjen kautta kuinka asioiden tulisi edetä jotta yhdessäolomme olisi mahdollista. Kaikki vaikutti mielettömän hyvältä, olimme tiiviisti yhteydessä myös "normaaleja" kanavia pitkin :
- kunnes yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta tai edes kunnon selitystä hän päätti jättää minut. Kielsi kaiken yhteydenpidon, särki sydämeni totaalisesti. Isompi ongelma on, että hän särki samalla omansa...
tunnen, milloin hänellä on paha olla, tiedän milloin hän ajattelee minua rakkaudella... ja itken myös hänen suruaan. Raskasta. Varsinkaan, kun en vielä ymmärrä miksi. Sen toki ymmärrän, ettei hän selvästikään ollut valmis suhteeseen. Tiedän ja tunnen että hän silti rakastaa minua ja kaipaa minua - ja saa tunteillaan minutkin voimaan aina hetkeksi hyvin
Ajatus siitä, että pitäisi hyväksyä ja päästää irti on mielessä, olen tavallisesti nopeasti vaikeuksista jaloillani. Silti se tuntuu jokseenkin mahdottomalta. Tunteet häntä kohtaan ovat todella voimakkaat ja tunneyhteys auki... en tiedä voiko sen sulkea, tai haluankokaan sitä... Olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä tämä kaikki on minulle avannut ja opettanut, mutta tällä hetkellä pelkään että olen hänessä ja tässä energiayhteydessä kiinni lopun elämääni. Kaikella tarkoituksensa, toki, mutta mikä tämän romahduksen - sitä on vaikea vielä nähdä. Ehkäpä jonain päivänä siihen kykenen ja näen tämän kaiken osana matkaa. Siihen asti...