Minun on pakko kommentoida tätä aihetta, kun täällä on monia hyviä pohdintoja, jotka herättävät ajattelemisen aihetta. Itselleni on "henkisen heräämisen" myötä käynyt niin, että olen luopunut kokonaan siitä ajatuksesta, että tarvitsisin mitään suurta "elokuvarakkautta" elämääni. Kun nyt katson taaksepäin aiempia suhteitani, niitä on leimannut täysi sokeus toisen teoille. Minua on petetty, pahoinpidelty, haukuttu ja käytetty muutoin hyväksi ihan siitä syystä, että naiiviuttani (ja osin myös meille syötetyn romanttisen ideaalin takia) kuvittelin, että "rakkaus parantaa kaiken". Ja niin se aito, universaali rakkaus varmaan tekeekin, mutta tämä minun versioni siitä on ollut lähinnä läheisriippuvaisuutta. Nykyistä suhdettani tarkastelen siinä mielessä paljon objektiivisemmin, etten edes kuvittele pystyväni muuttamaan toista. Onhan tässäkin ollut ongelmia, mutta sellainen pakonomainen tarve rakkaudelle ja hyväksynnälle on hävinnyt. En enää itke silmiä päästäni, jos toinen loukkaa sanoillaan/ teoillaan, vaan yritän arvioida analyyttisesti, voisiko asioille tehdä jotain. Myös mustasukkaisuus on hävinnyt, ja se on oikeastaan ihan hemmetin vapauttavaa. Tällä hetkellä on ajatus, että kumppani tuo elämään paljon lisäarvoa, mutta ei ole todellakaan mitenkään välttämätön oman onneni kannalta. Myös rakkaus on ihan erilaista kuin aiemmin: Ei mitään huikeita muljahduksia vatsanpohjassa, vaan ennemminkin tasaista arvostusta, kunnioitusta ja hellyyttä. Jotenkin on vaikea kuvitella, että voisin koskaan enää "seota" kenenkään miehen takia niin, kuin noina läheisriippuvuusaikoina tuli tehtyä.
Kaipa se oli juuri sitä, että kun ei kokenut itseään kokonaiseksi, haki sitä täyttymystä sitten muista ihmisistä. Joskus kyllä ihan kaipaankin niitä sellaisia sydänalassa tuntuvia hetkiä, kun joku mies vei jalat alta... Mutta harhojen aika lienee siltä osin jo ohi kohdallani.
