Minä näen ilman laseja aika huonosti xD
Fyysisillä silmilläni on minulle tärkeä merkitys, sillä piirtäminen on treenauttanut silmäni tärkeimmiksi havainnointivälineiksi. Tosin piirtämisestä on kehittynyt sellainen seikka, että näen todella selvästi pieniä yksityiskohtia ja "epäolennaisuuksia", joihin muut eivät kiinnitä huomiota, mutta kokonaisuuksien hahmottaminen on hankalaa. Lukiossa ollessani valokuvauksen opettaja näytti minulle lehtikuvaa, jossa vanha nainen seisoo pihalla ja pitää kissaa sylissään. Opettaja kysyi, mitä huomaan kuvasta ensimmäiseksi ja minähän luettelin sieltä rapistuneet aidanmaalit ja piilosta pilkistävät kukkaruukut ja vinot puunoksat, mutta en nähnyt olennaisinta - sitä, että nainen ja kissa ovat kääntyneet katsomaan samaan suuntaan. Tai siis, kyllä minä sen näin, mutten pitänyt sitä mitenkään tärkeänä, vaikka kuvan tarkoitus olikin herättää ensimmäisellä vilkaisulla katsojalle ajatus, että "mitähän kissa ja nainen ovat oikein kääntyneet katsomaan"
Ja minä en nähnyt tätä vaan opettajan piti sanoa se minulle ääneen!
Toisaalta näen kuvataiteessakin pintaa syvemmälle. Jos kuva on teknisesti upea, mutta täysin hengetön, en pidä siitä, vaikka yleinen mielipide usein onkin "teknillisesti upea kuva - tykkään". Ja ihan sama onko kyseessä valokuva, piirros, maalaus, grafiikan työ tmv. Minun suosikkini ei ole kuin hyvin harvoissa tapauksissa massojen suosikki
Rohkaisenkin aina aloittelevia piirtäjiä, että teknillinen osaaminen helpottaa piirtämistä ja antaa kuvalle elävyyttä, mutta sitäkin tärkempää on saada palanen sielustaan vuodatettua tuohon työhön. Piirtäkää siis rakkaudella ja rakastakaa sitä, mitä piirrätte.
Näen hyvin vahvasti myös kolmannella silmällä. Kun fyysiset silmäni skannaavat tätä fyysistä maailmaa, henkinen silmäni skannaa henkistä. En näe fyysisesti henkimaailman puolelle (mikä on hyvä, sillä saisin kamalat sätkyt, jos vastaani kävelisi fyysisessä muodossa oleva peikko!
), vaan enemmänkin "tietämällä". Saatan havahtua metsässä kävellessä siihen, että joku seuraa minua. Ollessani iltapäiväkerhossa apulaisena vähän aikaa, lähdimme muutaman pojan kanssa purolle leikkimään. Vähän ajan päästä havahduin siihen, että kaksi keijua tai muuta vastavaa feminiistä metsän hengetärtä oli tullut lähelle katsomaan poikien leikkejä. Samoin bussissa on usein käynyt niin, että havahtuu tajuamaan sen, että paikalla on paljon ihmisiä ja jokaisen ihmisen mukana on tämän suojelusenkeli. Juuri samalla hetkellä, kun saan enkelit "näkyviini", jokainen heistä havahtuu siihen, että minä näen heidät. He kääntyvät aina puoleeni ja hymyilevät minulle, kaikki yhtä aikaa - se on hirmu hauskan näköistä!
Yleensä enkelit tuntuvat muutenkin kääntyvän puoleeni silloin, kun katson heitä, olivatpa he missä tahansa. Ehkä heistä on sitten kuitenkin niin erikoista, että joku näkee heidät, että täytyy kääntyä ihan katsomaan, kuka tuijottaa tietoisesti tänne päin...
Minulla on myös synestesia eli näen sanat, musiikin, kirjaimet, viikonpäivät, kuukaudet, numerot ja ihmisäänet väreinä, joissakin tapauksissa myös muotoina. Etelä-Suomen Sanomissa, jossa olen ollut pariin otteeseen toimittajana, on kaksi miestoimittajaa. Toinen on päälle 30-vuotias mies, jolla on aivan puhtaan, tumman maitosuklaanruskean värinen, hivenen rouheisen muotoinen ääni, kun taas toinen toimittaja on päälle 60-vuotias mies, jolla on aivan PINKIN BEIGE ääni!
En ole ikinä nähnyt kellään pinkin beigeä ääntä ja voitte arvata, miten paljon minua nauratti, kun nämä miehet juttelivat keskenään ja minun päähän suoltuu vaan vuoron perään suklaata ja pinkkiä beigeä...
Näen myös suhteellisen mukavasti ihmisten auroja ja menneitä elämiä. Omat menneet elämätkin näkyvät niin selkeästi mielessä, että tuntuu siltä kuin nuo tapahtuvat olisivat tapahtuneet vasta eilen. Tapahtumat, jotka tapahtivat 700 vuotta ja 15 vuotta sitten ovat yhtä kirkkaita.
Näen myös epärehellisyyden ja vääristeltyjen sanojen takana olevan totuuden, eikä se aina ole mukavaa...
Minulla on myös melko humoristinen katse eli näen HYVIN usein jotain erittäin huvittaa asioissa, joihin kukaan muu ei kiinnitä huomiota. Minulla on ystävä, joka on jalostanut tätä kykyä entisestään ja voitte uskoa, että elokuvateattereissa käyminen on samaan aikaan tosi hauskaa, että hirveää piinaa, kun ei millään voi räjähtää täyteen nauruun salissa ja eteenkään kohtaukselle, jossa kukaan muu ei näe mitään hauskaa!
Kyseessä voi olla niinkin pieni asia kuin sormen pää tai hassusti nytkähtänyt suupieli ja sitten kun on vielä siunattu niin vilkas mielikuvitus (meille molemmille) juttu lähtee elämään ihan omaa elämäänsä... Lumipalloefekti!
