seuraava »

[T-H]

Vastaanpa sitten tämän aiheen aloittajalle:

Omasta työstään saa ja pitää olla sillä terveellä tavalla ylpeä. Se tarkoittaa sitä, että pitää, välittää siitä mitä tekee ja minkälaisen panoksen antaa itsestään työllensä.

Näin teen ja koen oman työni kohdalla. Ai niin, työtänsä saa sanoa myös rakastavansa.

[Ave^^]

Luin hiljattain Spinozan Ilon filosofian ja vapaasti lainaten: "Ylemmyyden tunne (ylpeys) on vain tunne siitä, että on tai omistaa jotain sellaista jota ei ansaitse."

Miten hieno lause. Miksen ole ennen tullut ajatelleeksi sitä näin? Näinhän se on. 


Stareyesin kommenttiin sanoisin, että mielestäni marttyyrius ei ole nöyryyttä, vaan
marttyyrius = ylpeys
Sehän on vain yritys luoda tunnetta siitä, että minusta olisi jotain hyötyä, se viimeinen yritys pitää kiinni ylpeydestään kun kaikki muu hajoaa ympäriltä.

[Kotkansilmä]

                                   

              Jospa ylpeys onkin itsepetoksen viimeinen aste, ennen

                tyhjyyden tunnetta, paljastumista avuttomuuteen!


                                       

[Kuuhilda]

"Ylemmyyden tunne (ylpeys) on vain tunne siitä, että on tai omistaa jotain sellaista jota ei ansaitse."

No joo!!!! Ei vois enempää olla kohdallaan tämä! Ei siis ehkä ihan niin mun tapauksessa, kuin kirjoittaja ehkä tarkoittaa, mutta voi hitto ku osu!

Törmäsin tässä männä viikolla hyvin hämmentävään ja voimakkaaseen ja pimeään piiloylpeyteeni.

[Anno]

Vaarallinen ja vaarallinen. Tavallaan tasapainoilen asian kanssa. Olen niin hemmetin taitava monessa asiassa, että välillä suorastaan haisen erinomaisuutta. Haluaisin piilotella asiaa, koska en halua haista erinomaiselta (se voi aiheuttaa epämukavuutta toisissa ihmisissä), mutta piilottelu ei ole oikea tie. Sitten toisaalta olen iloinen monitaituruudestani ja ylpeä siitä. Olenhan luonut tämän itse: olen antanut sielulleni ohjat, olen päästänyt sieluni mukaan tähän konkretiaan, joten minulla on käytettävissä sieluni tuhansien vuosien hiljainen tietotaito. Me olemme yhdessä ihan mielettömän hyvä tiimi. Minun ei kuulu pitää kynttilää vakan alla, vaan olla esimerkkinä siitä, millainen voi olla ihminen, joka on antanut sielulleen ohjat täysin ja totaalisesti. MUTTA... tässä tulee se vaarallinen tai tasapainoilua vaativa kohta...
Mieli voi ylpistyä, kuten lapsi, jolla on korttelin hienoin nukke. Ja sitä vältän viimeiseen asti. Tavallaan käyn jatkuvaa oikeudenkäyntiä sisälläni, kun mieleni tuo tarjottimella joitain ajatuksia, mitkä koitan parhaani mukaan "oikaista".

Esimerkki: Mieleni voi huomata olevansa jossain asiassa "parempi" muita kanssakulkijoita. Se tuntuu lähinnä ikävältä, koska kun huomaan sellaisen ajatuksen, olen jo "väärällä puolella". Tavallaan saan itseni kiinni "mielen koukkuun jäämisestä". Ideana ei kuitenkaan ole sättiä itseään tällaisesta, vaan huomata se mielen ajatukseksi, olla myötätuntoinen mieltään kohtaan ja antaa rakastavasti anteeksi. Se on pikkujuttu. Se on inhimillistä. Ei tarvitse olla täydellinen. (Kun kuitenkin on täydellinen juuri sellaisena kuin on.)

Maallisempia asioita voisivat olla esimerkiksi se, että minun tapani tiskata on ainoa oikea ja tarpeeksi hygieeninen. Kukin pitäköön näppinsä irti minun tiskeistäni.  Tai kuinka kerrostalossa kuuluu elää... (hiljaa  ) Minä osaan elää hiljaa, joku toinen ei osaa tai ei halua osata, joten on ääliö, jne. Minän ajan autoa nätisti, kaahaajat ovat idiootteja. Olen siis parempi toisten huomioonottamisessa kuin joku toinen (=ylpeä). Tämä on ihan peruskauraa minun elämässäni ja häiritsee enemmän silloin kun olen maallisemmissa fiiliksissä. Vahva oikeudenmukaisuusvimma aiheuttaa närää asioissa, joissa on havaittavissa epistä. Ja silloin minun paremmuuteni tykkää nostaa päätään. Tai kun joku tulee neuvomaan minua minua, miten minun kuuluisi elää tai olla. Hittolainen mikä sisäinen härkä minussa nostaa päätään. Silloin voi tulla jopa sellainen ajatus päähän kuten: "Älä tule minua neuvomaan. Mitä sinä minun elämästäni tiedät, lapsi(sielu)..." Hyi minua! 

Mutta kun käännän oikean vaihteen päälle, tiedän etten ole parempi. On erilaisia tapoja olla ja elää, eikä toinen ole parempi kuin toinen. On vain erilaisia tapoja, eivätkä ne ole eriarvoisia. Minun on helpompi elää ja pysyä tasapainossa kun elän sielun perspektiivissä. Saan kuitenkin negispuolen esiin hyvin helposti, koska minulla on kokemusta siitä(kin). Se mikä auttaa ylimielisyysfiiliksiini, on muistaa itseni. En ole mieleni. Mieleni on opiskeluväline. Minun ei tarvitse mennä mielen synkkyyksiin ja kadota sinne. Voin tehdä niin, mutta se ei ole hedelmällistä, eikä sitä ole pakko toteuttaa. Voin valita draaman ja draamattomuuden välillä.
Se autaa myös, että näen (tai koitan nähdä) sielun toisessa ihmisessä. Jos ei muu auta, niin "hukassa oleva ja mielen käskyvallan alla oleva sielu" avaa myötätuntoni. Tavallaan senkin voisi nähdä ylpeytenä, mutta jos se auttaa minua antamaan anteeksi ja/tai ymmärtämään toisen käytöstä, niin tavoite on saavutettu. Olkoon ylpeyttä. Ei se ole niin vakavaa.

[Varjotar]

Ylpeys on kuin veteen piirretty viiva.
Millä mitataan se, mikä on riittävästi, mikä liian vähän, mikä ansaittua ja mikä ei?
Kuka määrittelee sen, miten ylpeä joku toinen on?

[Eklektikko]

Tämä on tosi tosi monitahoinen asia.

Silloin aiemmin, kun omanarvontunto/itsetunto oli heikko, hetkelliset ylpeyden tunteet asioista auttoivat pönkittämään sitä edes joksikin aikaa. Tämän lähestymistavan ongelma vain on se, että sitten pitää ylpeillä koko ajan jostakin, kun se todellinen tunne siitä että on ihan ilman mitään erityisominaisuuksia tai suorituksia arvokas ihminen, puuttui sisältä. Tällöin tuli myös ylpleiltyä siten, että ylpeili vertaamalla itseään muihin ihmisiin.

Kun sitten sain itseni sisäisesti tasapainoon, sisältä ohjautuvaksi (=ihmisarvo/itsetunto ei määrity ominaisuuksien, suoritusten tai minkään muunkaan perusteella - se vain ON), muuttuivat ylpeyden hetket vain ylpeydeksi siitä miten olen kehittynyt verrattuna omaan aikaisempaan itseeni. Vertailu muihin jotakuinkin loppui, tai jos satun niin vielä tekemään, tunnen kiitollisuutta siitä mitä minulla on, en suinkaan ylpeyttä.

Sitten on se 'ylpeyden' laji, joka liittyy käsitykseeni vapaasta tahdosta. Itse en koe tätä ylpeytenä, mutta ulospäin se saattaa näyttää siltä: Olen irtisanoutunut karmajärjestelmästä jo vuosia sitten, eli oppimiseni tapahtuu nyt kanssaluomisen kautta, ei karman kautta. Niinpä kun en ole enää karmajärjestelmän piirissä, en anna kenenkään tehdä karmaa kanssani = en anna kenenkään siis puuttua vapaaseen tahtooni. En myöskään itse suostu puuttumaan toisten vapaaseen tahtoon, en ryhdy pomoksi edes pyytämällä. Niinpä jonkun silmiin näyttää siltä, että pidän ehkä omaa tapaani tehdä asioita parempana kuin jonkun muun, mutta en minä niin ajattele. Oma tapani tehdä asioita on vain minun vapaalla tahdollani valitsema tapa ja siihen vapaaseen tahtooni en anna kenenkään koskea. Toisaalta samasta syystä en myöskän vaadi ketään tekemään mitään samalla tavoin kuin minä, vaan annan kaikkien tehdä omaa juttuaan.

Me kaikki voimme olla ylpeitä siitä, että kuulumme siihen rohkeiden sielujen joukkoon, joilla on kyky ja uskallus inkarnoitua yhä uudelleen ja uudelleen tälle erittäin vaativalle fyysiselle tasolle. Osa sieluista ei koskaan tee niin. Voimme myös olla ylpeitä ansaitusti kaikesta siitä, mitä olemme pitkän inkarnaatiokierron aikana oppineet: Mitään ei tarvitse oppia kuin kerran, eli jos tuntuu että jonkin aivan uuden asian oppii saman tien, silmänräpäyksessä, kyse onkin luultavasti siitä että se on opittu jo aiemmassa inkarnaatiossa ja sen takia se nyt vai muistetaan, hankalamman ja hitaamman opettelun sijaan. Monet lahjakkuutena koetut asiat ovat juuri tälaisia: On vaikkapa nyt lahjakas piirtäjä, koska on lukemattomissa aiemmissa inkarnaatioissa ollut vähän vähemmän lahjakas, mutta jaksanut harjoitella ja puurtaa... 

Ehkä isoin juttu ylpeydessä on minun käsitykseni mukaan tämä: Ylpeys niin että on vaan itsekseen tyytyväinen itseensä, vertaamatta itseään ollenkaan muihin, on ihan ok ja positiivista - se on sitä että rakastaa ja kunnioittaa itseään. Ylpeys, jossa verrataan itseä muihin ja ylpeillään kun ollaan parempia, on puolestaan sitä että paikataan jotain itsetunnon puutetta.

[Varjotar]

Mitä ylpeetä on olla yksi monista miljardeista inkarnoituneista sieluista?  Merkityksetön rivisielu? Mitä väliä sillä sitten on, minkä ikäinne sielu on ja mitä se osaa/ei osaa?
Montako sielua sitten edes on olemassa? Mistä niitä tulee lisää, jotta kaikille ruumiille riittää?
Kyllä tämä sielu on ainakin ylpeä siitä, että on juuri sitä mitä on ja sellainen kuin on.
Tälle sielulle ruumis on pyhä paikka, siihen ei kuka tahansa koske.
Tämä sielu on myös ylpeä siitä kaikesta, jota se taas on oppinut.. 

[Eklektikko]

Sellaista asiaa kuin merkityksetön rivisielu ei tällä fyysisellä tasolla ole edes olemassa. Pelkästään se, että sielu joka on Jumalan osanen, suostuu/uskaltautuu inkarnoitumaan tälle planeetalle, tälle fyysiselle tasolle kohottaa jo planeetan värähtelyjä ja on valtavaa rohkeutta vaativa asia: Pelkkä fyysisessä kehossa eläminen sinänsä on jotain mitä kaikki sielut eivät halua koskaan kokea.

Sielut ovat minun maailmankatsomukseni mukaan jokainen soluja Jumalan ruumiista, joten niitä on ääretön määrä (Jumala on moniulotteinen ja kaikki moniulotteiset asiat ovat yhtä aikaa yksi ainoa ja äärettömän monta), eikä niitä sen vuoksi tarvitse tulla mistään lisää. Inkarnaatioden määrä yhdellä sielulla vaikuttaa lähinnä siihen, miten helppoa sen itsensä on täällä fyysisellä tasolla olla; mitä enemmän oppimista on tapahtunut, sen paremmin tajuaa kuinka tämä taso toimii ja kuinka täällä olemiseen kannattaa suhtautua. Niin ja sitten lisäksi oppii ihan käytännön asioita, eli mitä enemmän inkarnaatioita, sen enemmän opittuja asioita eli niitä 'lahjakkuuksia.' 

Tässä pieni ote Kryon-kanavoinnista:
"You are what you might call a soul group who are all specialists in biological being expression [Kryon's description of a group who specializes in walking through multiple Human lifetimes]. The creative source, which is God, who has made the Universe, the galaxies and all that is has an elite grouping of specialists, and it's you! You are part of the soup that is God who specializes in doing what you're doing. It's a difficult role, so only a few trillion are selected to do it. If you want to know what's at the core of your soul as a specialist, it's love and compassion. That's the core. It's not always seen that way, but it's there, and when you come into the earth, your mission is to give it away - to share it with the very energy of the planet."

(Koko kyseinen kanavointi tekstinä: http://www.kryon.com/CHAN%202013/k_channel13_elusiveakash.html)

[Varjotar]

Mitä ne sielut, jotka eivät inkarnoidu ikinä, sitten pelkäävät siinä?
Maapallon väkiluvun perusteella fyysinen taso ei ole enää kuvinkaan kummoinen juttu..
Mutta onko kaikki sielut joskus olleet fyysisiä? Kokeneet, ettei oo kivaa ja jättäneet sen taakseen?

Ei siitä, että täällä on näin paljon inkarnoituneita, ole ainakaan mitään hyvää seurannut.. 
Miksi sielu ei voisi olla merkityksetön? Koska rivikansalaisetkin tekemisineen ovat

[Eklektikko]

Okei, ehkä hämää että itse käytin sanoja 'eivät uskaltaudu,' eli minun moka: Eivät vaan siis inkarnoidu, koska eivät ole niitä spesialisteja, kuten me olemme. Eivät siis pelkää, mutta eivät inkarnoidu, koska eivät ole tänne sopivia spesialisteja. (viittaan tuohon englanninkieliseen lainaukseen edellisessä viestissäni) Me sen sijaan olemme.

Olen ajatellut, että olemme vähän kuin sielumaailman Extreme Duudsonit: Me tulemme vapaaehtoisesti tänne fyysiselle tasolle jossa on kipua, verta, mätää, spitaalia, amputaatiota, kidutuksia, raiskauksia, syöpää, sotia.... Ja ihan tavallinen rauhallinen rauhan aikana eletty elämäkin sisältää asioita, jotka ovat hurja kokemus koskaan inkarnoitumattoman sielun näkökulmasta: Juurihoito, synnytys, rakkaiden ihmisten kuolema, rakkaussurut, ihmissuhdedraamat, oma kuolema, kakalla käyminen, oksentaminen, kuukautisvuoto, märkivä haava. Ihan vain tämän tason fyysisyys, kehollisuus on jo kova juttu.

Leikillisesti voisi ajatella, että ne sielut, jotka eivät inkarnoidu tänne voisivat katsoa meidän meininkiä samalla mielellä kuin ihmiset katsovat Extreme Duudsoneita telkkarista: "On ne hulluja, tuon täytyy sattua ihan älyttömästi, mutta on ne rohkeita kanssa!" 

7 miljardia yhtaikaa inkarnoitunutta on TOSI PIENI MÄÄRÄ, kun sielujen lukumäärä on ääretön. 

Tästä syystä ei ole rivisieluja, lihavoinnit omiani:
"If you want to know what's at the core of your soul as a specialist, it's love and compassion. That's the core. It's not always seen that way, but it's there, and when you come into the earth, your mission is to give it away - to share it with the very energy of the planet."

Täällä on nyt niin paljon porukkaa sen vuoksi, että niin monet tämän tason 'spesialistit' haluavat olla täällä juuri nyt kun tapahtuu todella isoja asioita värähtelyjen nousun vuoksi ja ihmiskunta muutti suuntaansa täysin vuoden 1987 harmonisen konvergenssin myötä.

[Varjotar]

No eikö sielujen olis helpompaa olla inkarnoitumattomina?  Mikä täällä maapallolla muka on niin kiinnostavaa, että itseään tänne pitää tulla kiusaamaan? 
Käydä nyt täällä kärsimässä ja todeta, että ei enää ikinä
Toisaalta, onhan se ehkä kiva ihan kiusallaan mennä ihmisiä härnäämään vain siksi, että on olemassa itsekin 
http://www.youtube.com/watch?v=AH_fOqMnBjM

[Kuuhilda]

Kokemukset.

Elämän tarkoitus.

Kokea.

[Anno]

No eikö sielujen olis helpompaa olla inkarnoitumattomina?  Mikä täällä maapallolla muka on niin kiinnostavaa, että itseään tänne pitää tulla kiusaamaan? 
Käydä nyt täällä kärsimässä ja todeta, että ei enää ikinä

Voisiko asiaa verrata vaikka näin? Kummasta tulee paremmat kiksit: vuoristoratafilmin katsomisesta vai vuoristoradalla kurvailusta? Elämää ei vain voi kokea yhtä aidosti inkarnoitumatta, sillä sävärit vahvistuvat esimerkiksi näennäisestä kuolemanvaarasta. Tunteet kasvavat aivan hurjiin mittoihin (esim. menetykset), ja matka tuntemattomaan voi aiheuttaa kaikenlaisia olotiloja, joita sieluna rakkaudessa lilluessa ei vain voisi kokea. Eikä siinä rakkaudessa lillumisessakaan mitään vikaa ole. Mutta jos kaikki lilluisi rakkaudessa, elämä (Jumala) olisi aika yksipuolinen ja öh... tylsä. Jos tarujen paratiisi olisi aina läsnä ja ainoa mitä on, se alkaisi tuntua tyhjältä, koska sillä ei olisi vastakohtaa: kaikkea karmeeta ja ikävää. Vain jatkuvaa kesälomaa, kukkasia ja lämpöä. Booooriiiinngg. Sitä ei osaisi enää arvostaa.

Mutta, kun on tehnyt hyvän reissun, on kotiinviemisiksi mahtavia kokemuksia, henkistä pääomaa, uusia ystäviä, ihania persoonia, joiden kanssa sielu on ollut symbioosissa, eli uusia itsen olemuspuolia. Onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta ennen kaikkea: kokemuksia.

[Eklektikko]

No eikö sielujen olis helpompaa olla inkarnoitumattomina?  Mikä täällä maapallolla muka on niin kiinnostavaa, että itseään tänne pitää tulla kiusaamaan? 
Käydä nyt täällä kärsimässä ja todeta, että ei enää ikinä

MIksi Extreme Duudsonit laskevat betoniportaita ostoskärryssä istuen tai heittelevät tikkoja toistensa vatsaan? 

Mutta siis vakavasti:
Kipu on pakollista, mutta kärsimys on vapaaehtoista.

Kärsimys tulee omista ajatuksista, sieltä korvien välistä. Fyysinen kipu on vain fyysistä kipua, kärsimys on itse ajatuksilla aiheutettua. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joita täällä ollaan opettelemassa? Ja kun lakkaa kärsimästä, täällä alkaa olla koko ajan kivaa, jokainen tavallinen arkipäiväkin on juhlaa. Ja sillon riittää sitä energiaa rakkaudelliseen toimintaan ihan siinä arkipäivässä ja se puolestaan vaikuttaa koko planeettaan.