Vaarallinen ja vaarallinen. Tavallaan tasapainoilen asian kanssa. Olen niin hemmetin taitava monessa asiassa, että välillä suorastaan haisen erinomaisuutta. Haluaisin piilotella asiaa, koska en halua haista erinomaiselta (se voi aiheuttaa epämukavuutta toisissa ihmisissä), mutta piilottelu ei ole oikea tie. Sitten toisaalta olen iloinen monitaituruudestani ja ylpeä siitä. Olenhan luonut tämän itse: olen antanut sielulleni ohjat, olen päästänyt sieluni mukaan tähän konkretiaan, joten minulla on käytettävissä sieluni tuhansien vuosien hiljainen tietotaito. Me olemme yhdessä ihan mielettömän hyvä tiimi. Minun ei kuulu pitää kynttilää vakan alla, vaan olla esimerkkinä siitä, millainen voi olla ihminen, joka on antanut sielulleen ohjat täysin ja totaalisesti. MUTTA... tässä tulee se vaarallinen tai tasapainoilua vaativa kohta...
Mieli voi ylpistyä, kuten lapsi, jolla on korttelin hienoin nukke. Ja sitä vältän viimeiseen asti. Tavallaan käyn jatkuvaa oikeudenkäyntiä sisälläni, kun mieleni tuo tarjottimella joitain ajatuksia, mitkä koitan parhaani mukaan "oikaista".
Esimerkki: Mieleni voi huomata olevansa jossain asiassa "parempi" muita kanssakulkijoita. Se tuntuu lähinnä ikävältä, koska kun huomaan sellaisen ajatuksen, olen jo "väärällä puolella". Tavallaan saan itseni kiinni "mielen koukkuun jäämisestä". Ideana ei kuitenkaan ole sättiä itseään tällaisesta, vaan huomata se mielen ajatukseksi, olla myötätuntoinen mieltään kohtaan ja antaa rakastavasti anteeksi. Se on pikkujuttu. Se on inhimillistä. Ei tarvitse olla täydellinen. (Kun kuitenkin on täydellinen juuri sellaisena kuin on.)
Maallisempia asioita voisivat olla esimerkiksi se, että minun tapani tiskata on ainoa oikea ja tarpeeksi hygieeninen. Kukin pitäköön näppinsä irti minun tiskeistäni.
Tai kuinka kerrostalossa kuuluu elää... (hiljaa
) Minä osaan elää hiljaa, joku toinen ei osaa tai ei halua osata, joten on ääliö, jne. Minän ajan autoa nätisti, kaahaajat ovat idiootteja. Olen siis parempi toisten huomioonottamisessa kuin joku toinen (=ylpeä). Tämä on ihan peruskauraa minun elämässäni ja häiritsee enemmän silloin kun olen maallisemmissa fiiliksissä. Vahva oikeudenmukaisuusvimma aiheuttaa närää asioissa, joissa on havaittavissa epistä. Ja silloin minun paremmuuteni tykkää nostaa päätään. Tai kun joku tulee neuvomaan minua minua, miten minun kuuluisi elää tai olla. Hittolainen mikä sisäinen härkä minussa nostaa päätään. Silloin voi tulla jopa sellainen
ajatus päähän kuten: "Älä tule minua neuvomaan. Mitä sinä minun elämästäni tiedät, lapsi(sielu)..." Hyi minua!
Mutta kun käännän oikean vaihteen päälle, tiedän etten ole parempi. On erilaisia tapoja olla ja elää, eikä toinen ole parempi kuin toinen. On vain erilaisia tapoja, eivätkä ne ole eriarvoisia. Minun on helpompi elää ja pysyä tasapainossa kun elän sielun perspektiivissä. Saan kuitenkin negispuolen esiin hyvin helposti, koska minulla on kokemusta siitä(kin). Se mikä auttaa ylimielisyysfiiliksiini, on muistaa itseni. En ole mieleni. Mieleni on opiskeluväline. Minun ei tarvitse mennä mielen synkkyyksiin ja kadota sinne. Voin tehdä niin, mutta se ei ole hedelmällistä, eikä sitä ole pakko toteuttaa. Voin valita draaman ja draamattomuuden välillä.
Se autaa myös, että näen (tai koitan nähdä) sielun toisessa ihmisessä. Jos ei muu auta, niin "hukassa oleva ja mielen käskyvallan alla oleva sielu" avaa myötätuntoni. Tavallaan senkin voisi nähdä ylpeytenä, mutta jos se auttaa minua antamaan anteeksi ja/tai ymmärtämään toisen käytöstä, niin tavoite on saavutettu. Olkoon ylpeyttä. Ei se ole niin vakavaa.
Hienoa pohdintaa, ei tähän muuta voi sanoa. Piti kuitenkin nostaa lainaukseen, kun tuo on sellanen minkä kanssa itsekin näin ihmisenä joutuu aina painimaan, ja tuolta kantilta on tullut pohdittua asiaa. Ylpeys sinänsä ei ole mitään mitä voisi poistaa, se kuuluu ihmisen tunteiden kirjoon. Siitä on välillä apuakin, aina ei tarvitse olla se kaikkein maailman hyveellisin ihminen, joskus voi pikkaisen nauttia myös sellaisesta itsensä vertailusta muihin. Kunhan siihen ei jää kiinni. Sillä siihen helposti jää käyttämään sitä suojakuorenaan, kun ei koe olevansa tarpeeksi vahva maailmaan ilman mitään "erikoisosaamista" tms.
Toisaalta ihmisen identiteetin muodostumiselle voi sanoa olevan tärkeää tunnistaa itsestään jotakin "erityislaatuista", jotakin mikä tekee minusta juuri minut. Ei ole osa harmaata massaa, vaan on joku. Milloin ylpeys siitä sitten muodostuu negatiiviseksi, aika hienohko se raja on siinä raja-alueilla.. Ehkä sopivana ohjenuorana toimii se, että samalla löytää myös muista sen jonkin erityislaatuisen asian, mikä tekee heistä juuri heidät, eikä rupea arvottamaan kumpaakaan paremmaksi.
Rehellisesti sanottuna se on aika vaikeaa. Pinnallisella tasolla ehkä onnistuu helposti, mutta jos joku väittää ettei tunnista itsessään ollenkaan ylpeyttä, niin epäilen kyllä..
