seuraava »

[leijonamieli]

Luopuminen on vaikeaa tai helppoa, -riippuu asiasta, mistä luopuu.
 
Minulla oli nyt just vaikeaa luopua kissasta, olla tuomari, joka sanoi, milloin on lähdön aika...

Ihmisistä olen joutunut myös luopumaan. Isästä 13 vuotiaana, veljestä 17 vuotiaana, molemmat kuolivat.
Noo..kohta  isäpuolestani ja äidistäni (varmaan sekoan). Onneksi on ihana mies henkisenä tukena.
Ja Herra tietää kuinka monta ihmistä lähtee vielä..on iso suku.


Mutta mutta..Luopuminen voi olla myös ihmisen kasvua, vanhoista kasvatusmalleista tms.


Tänne vois nyt sitten kertoa kokemuksiaan, ideoita, tuloksia, tietoa yms. :

[Julietta]

Minulla on tähän hyvin vähän lisättävää. Tuomarina olo on ollut aina ehkä se kaikkein pahoin rasti.

[Esmiralda]

Kiitos aiheesta!

Luopuminen on joskus jotakin sellaista, jota ei haluaisi olevankaan. Se torjutaan, piilotetaan. On helpompi kärsiä, surra iät ajat ja melkein suututtaa kun tulee joku viisas ja sanoo 'luovu jo'.

Minulle se on ollut vaikeaa! Olen saanut kuulla monta muistutusta, enkä ole meinnannut uskoa.
Se, mitä tässä elämässä on vielä mukana olemassa, haluaa vain pitää kiinni, vaikka se tuottaa ahdistusta ja tuskaa. Hulluahan se on. Nyt olen toki jo voiton puolella.

Toisaalta taas se, minkä kuolema rajaa, onkin minulle ihmeen helppoa. Liittyyköhän siihen se usko, että kuolema ei ole mielestäni sitä miksi se yleensä vielä tulkitaan, pois siirtymistä kokonaan. Joskus tuntuu, että kuolleet ystävät, läheiset ovat lujemmin mukana elämässäni jotenkin henkisesti kuin että he olivat läsnä.

Siis...vaikeita asioita!

Mutta olen oppinut, että kun luopuu niin saa uutta tilaa, uutta elämää, entistä ehompaa!

[*Kide*]

"Tuomarin" asemassa kerran olleena, muistan sen vaikeuden, sen tunneskaalan joka luotasi läpi kehon... ilon, koska toinen pääsee kärsimyksistään ja heti lyö syyllisyys poskelle, ettei sillä tavalla saa ajatella -ilolla  Mahdotonta tuskaa tulevan tyhjyyden tiedostamisesta ja samalla pientä toivoa helpommasta tulevasta ja taas se syyllisyys...
Minulla meni useampi vuosi ennen kuin puhuin tästä ja vielä useampi, ennen kuin otin uuden koiran itselleni. Jouduin lopettamaan 2v. koirani vaikean sairauden vuoksi (sairastui 8kk.n ikäisenä) ja tilannetta ei helpottanut tilani (odotin esikoista), kaikki kun toitottivat eläimistä luopumista kun vauva tulee taloon  Läheiseni luopumisesta ei ole kokemusta, muuta kuin tapa-tasolla (lähipiirin tapojen uudelleen organisointia ja priorisointia  ) ja sillä ei ole mitään tekemistä rakkaan menettämisen tunteiden kanssa    en uskalla täysin edes ajatella/tuntea...
Luopuminen on mielestäni kuitenkin hel... mutta ilman sitä toimintaa ei uutta voi kasvaa 
Luopumisessa suree, mutta mitä... itseään (itsekkästä?), muutosta (pelkoa?) vai oikeasti poistuvaa? Jos itkee poistuvaa, johtuuko se tämän tuntemattomasta tulevasta (pelkoa?) vai kaiken totaalista loppumista... miksi siis uskomme taivaaseen, jos kuolemaa täytyy surra ja pelätä? 
Luopuminen on prosessi, joka on elettävä läpi... se puskee kuitenkin tietoisuuteen ja vaatii huomioita. Kuolemasta jouhtuva luopuminen on vaihtoehdotonta ja kompromissitöntä  siksi kai fyysinenkin keho reagoi herkästi ja joskus hyvinkin voimakkaasti 
Luopuminen vanhoista asioista, elämästä, menneisyydestä, tavoista yms. on valinta, joskus toki myös vaihtoehdoton prosessi, mutta kumminkin. Ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen ja näin tavallaan ei niin lopullista tällä maallisella saralla 
Lämpöä ja voimaa sinulle, leijonamieli 

[Hiisitär]

Minulla on tosin elämä vielä aika pitkälle edessä, mutta olen pyrkinyt pitämään sellaisen "viileän asiallisen" otteen kaikkiin ja kaikkeen. Tämä siis tarkoittaa sitä, että pyrin olemaan sellaisessa mielentilassa jatkuvasti, että voisin luopua kaikesta ja kaikista milloin tahansa. Tällöin esimerkiksi materia ei omista minua, vaan minä omistan materiaa, enkä myöskään tee omalta osaltani jäykkiä ja kahlitsevia siteitä toisen henkilön ja minun välille.
Kuolleille on nimittäin aika kova homma siinä, että he yrittävät pyristellä irti Maahan eloon jääneiden läheisten omivasta kaipauksesta ja halusta saada tuo henkilö takaisin. "MEIDÄN mummo kuoli, MINUN ystäväni kuoli, kumpa MINÄ/ME saisimme hänet takaisin...." Tämä on hyvin yleistä ja yleensä kuolleet toivovatkin eniten, etteivät läheiset tarkertuisi heihin vaan päästäisivät heidän jatkamaan matkaansa, koska loppupelissä he eivät ole kadonneet minnekään - he ovat vain muuttaneet olomuotoaan ja voivat edelleen olla lähellämme, jopa paremmin kuin elonsa aikana. Sieluahan eivät sido aika, paikka tai välimatkat
Itse olenkin sanonut moneen kertaan, että minun hautajaisissa ei sitten surra vaan pidetään ihan hirmuiset pippalot, jossa porukka keskittyy muistelemaan kaikkia hassuja juttuja, mitä minulle ja hänelle on sattunut Ihan parasta olisi päästä lähtemään täältä naurun raikaessa, kunnon bileiden kera Pari päivää sitten nauroimme sisarusten kanssa vedet silmissä, kun suunnittelimme meille persoonallisia hautakiviä Muistaakseni jossain Itä-Euroopan maassa on pieni kylä, jossa hautakivet ovat puisia hupiukkoja, joihin jokaiseen on kirjoitettu jokin huvittava, itse-ironinen kuvaus kuolleesta. Tyyliin "Tässä lepää kalakauppias X.M joka kalojen sijaan keskittyi enemmänkin jahtaamaan naisia" tai "Tässä lepää kotiäiti F.L. joka ei eläissään saanut onnistumaan yhtään omenapiirakkaa polttamatta sitä karrelle". Vähänkö minäkin haluan tuollaisen hautakiven!

Surut ovat tietenkin suruja, eikä niitä tule kieltää. Tulen varmasti osaltani surulliseksi, tai siis persoonani/egoni tulee surulliseksi, kun jokin oikein läheinen henkilö kuolee.

[Pentti]

otan osaa ja tsemppiä vaan. isä ja äiti ja oikeestaan sukulaisetkaan
eivät kuulu mun elämään .jokainen elää omaa elämäänsä ja tuntuu että olen
jo luopunut heistä vaikka elossa ovatkin mutta kun ei ole tekemisissä niin
onhan niistä tavallaan luopunut ja nyt parhaasta kaverista ei kuulu mitään
tekstaria olen laitellut ei kuulu mitään.ihmettelen vaan aikoinaan päivittäin
usea tekstari tuli ja meni.tuli mieleen jo et onko kuollut.sattui yksi pv tuossa
västäräkki oli ilm.törmännyt autoon siinä se rimpuili ja minä silitin sitä ei se päässy
pystyyn ja verta tuli nokasta kun suuta auko siitä tuli tuo kaverin juttu mieleen et onko kuollut   iloista mieltä 

[Minerwa]

Mutta paljon on ihanaa jäljellä

Ihanaa, että jaksat pitää toivoa yllä vaikeina hetkinä   

Läheisen kuolema herättää tunteita, ajatuksia... Pakottaa kohtaamaan elämää uusista näkökulmista. Surutyön tehtyäsi tiedät taas sydämellä nähtynä enemmän!

Voimia surun kohtaamiseen. Enkeleitä elämääsi 

[^^Queen Nefertiti^^]

Luopua ja luopua niin. Kun luopuu huomaa jälkeenpäin, että mitä ihmettä näissä näki, puhutaan nyt vaik miehistä.. heh.

Kun äitini kuolee? Luulen että kuolee kun sielun on aika jättää juuri tuo keho. Meillä on paljon tunnekuohua, mutta tiedä häntä, ehkä vasta seuraava inkarnaatio tosiaan pystyy heittämään häntä eteenpäin. Minäkin mietin jonkin verran henkimaailman asioita, tosin en tunne sieltä ketään läheiseksi - paitsi sen kaksoisliekin - niin että itsekseni tulen selviämään kaikesta. Olen oman itseni henkinen tuki.

"Minulla on tosin elämä vielä aika pitkälle edessä, mutta olen pyrkinyt pitämään sellaisen "viileän asiallisen" otteen kaikkiin ja kaikkeen. Tämä siis tarkoittaa sitä, että pyrin olemaan sellaisessa mielentilassa jatkuvasti, että voisin luopua kaikesta ja kaikista milloin tahansa."

*En tiedä olenko väärässä, mutta tuntuu AM kuin sinulla olisi kaikkeen olemassaoloon viileän asiallinen, riippumaton suhde? Saako siitä edes kunnon tunne-elämyksiä kun asiallisesti vain raportoi maanpäällistä kokemustaan yliminälle ja tarkkailee jokaisen käänteen henkistä merkitystä? Siis. Mietin voisinko itse "kokea täydesti" noin. Yhtä hyvi n voisi vaikka istua taivaassa ja kirjoittaa sitä käsistä, tossa kävi noin ja tossa noin.

Monesti olen luovuttanut toisten ymmärtämisessä! heh- kun vielä ymmärtäisi Itsensä. Minusta Olemassaolo ei oikeastaan koskaan luovu mistään, jos laajentaa itsensä ulottamaan Kaiken, niin sisältää kaiken.

[Hiisitär]

Minulla on sangen viileän asiallinen suhtautuminen kaikkeen ympärilläni, koska asiat, jotka eivät tapahdu minulle vaan muille eivät kuulu myöskään minulle - ne ovat toisten ihmisten kokemuksia, oppeja, omaa polkua ja sen sellaista. Voin toki auttaa ja tukea heitä, mutta minun tehtäväni ei ole ottaa heidän tietään kuljettavaksi.

Siitä ei tarvitse huolehtia, ettenkö kokemuksia saisi! Minähän olen aina menossa jonnekin tai tulossa jossakin. Koen myös vahvasti kaikki henkimaailman tasolla tapahtuvat asiat ja muutokset tässä fyysisessä kehossani. En kuitenkaan koe tarvetta minkäänlaiseen tunteiden draamailuun tai muuhun vastaavaan.

Lisäksi kannattaa muistaa, että kirjoittaminen ei aina vastaa ihmisen persoonaa täysin. Vain yhtä osa-aluetta siitä. Esim. minusta ette saisi näin paljon juttua irti kasvotusten, olen antisosiaalinen

[^^Queen Nefertiti^^]

Siis et suhtaudu aina viileän tunteettomasti jos sinä menetät jotain? Itket jopa tai koet? Mutta siis ajattelet kaiken takana että tämä nyt oli vain tällainen suru-elämys, joka ei oikeastaan kosketa minua mitenkään, koska ja niin edelleen- Vai laitatko heti sellaisen vaihteen päälle että "tämän piti tapahtua koska tällä on tarkoitus, mitä minä tässä turhaan koen surullisia tunteita koska juuri näin tämän piti mennä, ja näin minä olin sen suunnitellut ennen syntymääni, joten ei tässä mistään luovuttukaan."

Ymmärrät varmaan mitä ajan takaa.. miten pystyt edes tosissasi kiintymään KEHENKÄÄN ihmiseen tai mihinkään suhteeseen, jos aina ajattelet ennalta että suhtaudutaanpa tähän nyt coolisti ja oikeastaan tuo toinen voisi jo mennä, koska minun piti suorittaa tää juttu ja sitten olen vapaa jne. Anteeksi, tuossa on jotain mikä hieman muistuttaa erästä, tosin sinä tiedostat henkisen puolen, hän ei. Itse asiassa tuo muistuttaa jopa erästä henkilöä jonka tunnen, joka on nk Muualta Tullut, ja heidän tunne-elämänsä on aika erilaista. Hänestä minä olin hyvä koekaniini esimerkiksi kertomaan hehkeiden maanpäällisten naisten seksielämästä, jota hän voi sitten tarkkailla! Hän taas on täällä opettelemassa ihmisten tunteita.

Tämä on taasen aika laaja aihe, tämä tunteet, tunteettomuus, ihmiset, eri rodut ja niin edelleen, katsotaan alanko siitä.. 

Olenko kysynyt miten henkilökohtaisesti koet kaksoisliekin, sieluperheen jne? Rakastatko heitä, kaipaatko?

[^^Queen Nefertiti^^]

Lilja, minun on pitänyt tehdä sitäkin eli koska en voi elää erään puolesta, voin vain luottaa että Jokin tarkkailee meitä ja hyvinvointiamme ja jos ei muu, niin viranomaisten kautta hoidan tietyt asiat, mutta ei vielä. Eli siis luovutin herran haltuun.

AM kyllä sanoi "ettei ole tarvetta draamailuun" eli noin kai se pitäisi tehdä. Katsoo kaikkea kuin.. en tiedä koska MINULLE tuo on tehnyt toisaalta elämästä liikaa elokuvaa. Jos en enää suhtaudu tähän kiintymyksellä ja tunteella, voisin yhtä hyvin vetää esiripun eteen, know what I mean. Toisaalta, kiintymys on hankala juttu, koska se liittyy toisen osapuolen tunnemaailmaan. Mutta jos aina ajattelisi "voih tää nyt on vaan tätä draamaa", miten ihmeessä voisi kiintyä, luonnollisesti kiintyä ja surra. Onko se kaikki vain esitystä, jos tulee sydämestä? vai onko sydän ja tunne myöskin illuusiota? Miten oikeastaan voi elää.. tosissaan.. jos ajattelee niin. Minusta se kaikki alkaa vaikuttaa suorittamiselta.. tai sitten, ainoa toinen vaihtoehto lie olla korkeammassa rakkaudessa, jossa ei ole luopumista kun sisältää kaiken.

Uskon että me kaikki voimme ymmärtää toisiamme, koska harva on niin epäinhimillinen, mutta itseäni on vieraannuttanut elämästä se kun tarkkailee vain, pikemmin koetan kiintyä. Muuten, kuten sanottu, voisin jo lopetella. The End.

 

[Hiisitär]

Tarkoitan juuri sitä, mitä Lilja sanoo Kaikelle on tarkoituksensa, mutta minun elämäntehtäväni ei välttämättä ole lähteä analysoimaan, mikä oli asian A tarkoitus henkilölle B, jos henkilö ei itse kysy asiaan mielipidettäni. Pikemminkin haluan ajatella, mikä oli asian A tai henkilön B tarkoitus minulle ja mikä tarkoitus minulla oli heille. Yleensä tähän mennessä tarkoituksen ovat löytyneet menneiden elämien selvittämisestä, toisten auttamisesta, uusista tuulista elämääni, kokemuksista, muistamisista, tapaamisista ja kaikesta muusta omaan sielunpolkuuni liittyvistä jutuista.

Mutta tämä ei ollut ketjun aihe ja tekstini voi tuntua nyt kyyniseltä, koska minulla on kauhea menkka-ahdistus-kyynisyys-vitutus nyt päällä, jolle en mahda mitään Eli kyllä tässä elämää eletään ihan täysillä, kuten huomaa

[^^Queen Nefertiti^^]

Hm, nyt pääsin ehkä asian juurelle.

Tuntuu, että elät AM hyvin ÄLYLLISESTI, siis logiikan maailmassa, ei tunteen ja sydämen. Olinkin ollut aikeissa kysyä, mitä ajattelet kokevasi siellä henkimaailman puolella jos luopuisit maallisesta elämästä. Minä kun en osaa ajatella että siellä tapahtuisi jotain nyt oleellista. Siis tiedostan että tulen sieltä, mutta jotain vartenhan on myös 3d maailma.

Täällä voisi kai rakastaa.. kokea rakkauksia. Voisi kai henkimaailmassakin.. mutta mikä siellä olisi todella erinomaisempaa? Asioiden saaminen ( EI luopuminen ) ajatuksen voimalla? Vai kaipaatko jo sitä että luovut kaikista inkarnaatioista, tunnekehoista ja elät vain älykehossa? Vai mitä? Mitä tapahtuu henkimaailman ja jälleensyntymien jälkeen, haluatko vain sulautua henkeen ??

Palstalla oli niitä kk-kipuvinkkejä, minulla niitä särkyjä ei juuri ole. Ehkä sinun pitäisi siihen naisena olemiseen vielä tutustua.. jumalattareen.. rituaaleihin.. Äiti Maahan..

[Hiisitär]

"tämän piti tapahtua koska tällä on tarkoitus, mitä minä tässä turhaan koen surullisia tunteita koska juuri näin tämän piti mennä, ja näin minä olin sen suunnitellut ennen syntymääni, joten ei tässä mistään luovuttukaan."

Näin minä suhtaudun ihan kaikkiin tapahtumiin elämässä, en vain ihmissuhteisiin. Mikään ei ole sattumaa, koska sattuma olisi negatiivisesti ajateltuna samaa kuin vahinko ja koska kaikki on Alkulähdettä, miten Alkulähde voi tehdä vahingossa tai sattumalta jotain? 

Mitä suurempi mullistus, muutos tai uusi juttu eteen tupsahtaa, mitä rankempi testi, sitä varmemmin tiedän, että tämä on varmasti jotain, jota olen valinnut kohtaavani tässä elämässä. Se ei tietenkään vie pois surua, jos suru on tullakseen, mutta se helpottaa siitä toipumista ja sen käsittelyä - kivisydäntä minusta ei saa tekemälläkään. Oikeastaan minä itken tosi herkästi, sekä ilosta että surusta. Itken jopa mainoksia katsoessani, kun ne ovat niin ihania!

Sitten jos mietitään tuota rakastumiskysymystä, niin oikeastaan olen jo SA vastannut tuohon kysymykseesi kerran aikaisemmin. Rakastuminen on yleensä reaktio siihen, että Itsestä puuttuu jotain, jota tuo toinen henkilö säteilee. Rakastuminen täyttää jonkin kolon meissä, jos se ei sitten ole ennaltasovittua. Ihminen, joka seilaa suhteesta toiseen ei ole välttämättä koskeen edes pysähtynyt katsomaan sisälleen ja kysynyt, mihin reagoin rakastumalla? Olenko yksinäinen? Kaipaanko jotakuta vierelleni, koska en tule toimeen omillani? Olenko seksuaalisessa puutteessa? Painaako ulkomaailma niskaan, kun olen vielä sinkku?

Kun lepää rakkaudessa, toisin sanoen on sinut itse Itsensä kanssa, ei kaipaa toista henkilöä täyttämään kolojaan. Ehkä tästä johtuen hyvin monella mestarilla ei ole puolisoa ja jos onkin, silloin puoliso on ensisijaisesti henkinen kumppani, jonka kanssa vallitsee syvä aito rakkaus, ei maallinen rakkaus.

Minäkin rakastun sitten, kun sellainen mies tulee vastaan, joka minun on tarkoituskin kohdata ja johon minun on tarkoitus rakastua - ja jonka on tarkoitus rakastua minuun eli olemme sopineet parisuhteen ennakkoon ennen syntymäämme hioaksemme toisiamme, oppiaksemme, muistaaksemme, tueaksemme ja kasvattaaksemme toisiamme henkisesti. Minä uskon ensisijaisesti henkiseen kumppanuuteen ja jos en henkistä kumppanuutta koe, miksi rakastuisin? Voin tietysti rakastua vaikka kaikkiin vastaantuleviin, jos haluan, mutta mitäpä se minua hyödyttää?

Ja mitä tulee luopumiseen niin lauseesi "joten ei tässä mistään luovuttukaan" on oikein osuva, sillä luopuminen tarkoittaa sitä, että on omistanut jotain. Ihmisiä ei voi omistaa, eikä parisuhteita. Materiaa voi omistaa, mutta me emme tarvitse niitä ollaksemme onnellisia, koska onnellisuus on mielentila. Emme myöskään tarvitse parisuhdetta ollaksemme onnellisia, oikeastaan onnellisuuteen ei tarvita muuta kuin onnellisuuden mielentila. Näin ollen mikään luopuminen ei voi järkyttää onnellisuutta, koska onnellisuus ei ole kiinni siitä, mistä me luovumme.

Koska kaikki täällä on Alkulähdettä, miten on mahdollista luopua jostain, joka on osa minua, koska minäkin olen osa Alkulähdettä? Ei Alkulähde voi luopua mistään, koska Alkulähteen takana ei ole muuta - on vain Alkulähde. En siis koskaan varsinaisesti menetä mitään. Lisäksi uskon siihen, ettei mitään uutta voi tulla elämään, ellei vanhasta ensin luovuta. Vesikannukin on tyhjennettävä ajallaan vanhasta vedestä, ennen kuin siihen voi laittaa uuden raikkaamman veden. Tämä koskee ihan kaikkea elämässä, myös omien sisäisten ominaisuuksien kehittämistä.

Eli tuolla tavoin kyllä järkeilen elämää, henkisesti siis. Se ei syö pois tunteita, mutta auttaa pitämään yllä tasapainon siinä, ettei muutu tunteettomaksi eikä vastaavasti joudu tunteiden riepoteltavaksi.

Hieno asenne sinulla, Lilja! Minua ottaa välillä päähän niin suunnattomasti, kun katsoo vieressä mankuvia marttyyreitä - ehkä se on tuo AU Oinas, jonka tekee mieli potkia ihmisiä ahteriin! Oinaathan uskovat, ettei sellaista ongelmaa ole, jota ei saisi hoidettua - täytyy vain tarttua siihen kiinni!

[^^Queen Nefertiti^^]

sattuma olisi negatiivisesti ajateltuna samaa kuin vahinko ja koska kaikki on Alkulähdettä, miten Alkulähde voi tehdä vahingossa tai sattumalta jotain?  Wink

*Anteeksi, olenko se vain minä vai miksi minulle tulee tunne, että tässä katsellaan näytelmää reagoimatta siihen tosissaan? Siinä on jotain oikeaa mutta toisaalta jotain väärää, koska se on myös narsistin tapa suhtautua.. mitenhän selittäisin sen tarkemmin.

Jos et ole yksin ollessasi seksuaalisessa puutteessa, samalla voi kysyä onko kukaan ja mikään seksuaalisessa puutteessa, ovatko kaikki seksuaaliset ja tunnetarpeet pelkkää harhaa, ja niin edelleen? Huomaako joku että "seurustelin" viimeksi narsistin kanssa? 

Ja koska kukaan ei tarvitse ketään onneen, miksi olla kenenkään kanssa, miksi tuntea kaipuuta kehenkään ja mihinkään, edes maalliseen olemassaoloon tai taivaalliseen tai yhtään mihinkään. Ollaan vaan ja silleesti. Miksi aloittaa suhdettakaan kun ei se onnea ole tuomassa, kun onni on jo nyt, eikös se ole oikeastaan turha vaiva alkaa olemaankaan jonkun kanssa, mikähän siinä voisi olla se motiivi. Ai niin kenties sielun sopimus, mutta jos hän kalauttaakin minua halolla päähän, niin tein sen hänelle menneessä elämässä ja tää on nyt siis vaan tosi siistiä.. kun sain karman takaisin ja vapaudun. jne.

En muuten puhunut rakastumisesta tuolla aiemmin, vaan (AM:lle)

--miten henk koht koet kaksoisliekkisi?

--ketkä ovat mahdollisesti sieluperhettäsi? oletko tavannut?

--haluaisitko todella että näytelmä olisi ohi ja mitä tekisit henkimaailmassa? olisiko siellä toimintaa, olentoja, tekemistä vai olemista?

--koetko maailmankaikkeuden, siis luodun, todella TARPEELLISEKSI vai lähinnä esitykseksi? (kysymykset siis heijastelevat omia tuntemuksiani)
miten Jumaluus voi tarvita tällaista zydeemiä oppiakseen jotain, jos se taas on leikkiä eli Liilaa (itäm) niin miten sitä voi "tarvita"? Siis että jos tiedämme kaikki kokemiset ennalta, niin pitääkö niitä edes täällä tunteella, mielellä ja sielulla kokea, vai olisiko opin voinut ajaa tietokoneeseen (sielu) jotenkin suoraan tehtaassa (taivaassa)?? Eikö ole vähän turha vaiva? Sama asia kun jos antaa vapaan tahdon ja tietää mitä tapahtuu, eikö sen todentaminen 3d mallilla ole vähän turhuutta?

Tämä on se suurin ja lopullinen luopuminen; inkarnaatioista luopuminen; mutta palaako kaikkeuteen vielä, thats another question.