Ihmettelin täällä pari kuukautta sitten miten muutama ystävä lopetti yhteydenpidon kun mieheni kuoli. No annoin asian olla. Viime yönä sit tulee kahden aikaan itkuinen soitto yhteiseltä naisystävältämme joka kännissä sopertelee miten hän tarvitsis nyt niiiiiin mun apuani kun rinnasta on löytynyt patti jota nyt tutkitaan.
Mun pitäis olla nyt joku saatanan tukikeppi hänelle. Ei kiitos.
Autoin kolme vuotta sitten tätä ihmistä kun hänen isänsä kuoli. Annoin kaiken mitä vaan pystyin auttaakseni ja ollakseni tukena 24/7. Nyt odotetaan sit samaa. Ehei!
Mulla on tarpeeksi tekemistä oman itseni hoidossa ja sit pitäis revetä vielä auttaa mua 10 vuotta vanhempaa aikuispissistä jolla on oma mieskin vierellä.
Tottakai toivon kaikkea hyvää ja ettei mitään syöpää löydy mutta ei myöskään multa empatiaa.En tätä ihan näin suoraan hänelle sanonut yöllä mutta toiv tuli selväks
Tää nainen oli miltei joka kerta ravintolassa mieheni peppua puristelemassa ja välillä suoraan munissa kiinni niin että miehenikin alkoi ärsyyntyä siitä ja vältellä tän naisen lähellä olemista.
En tajuu miten sillä akalla on edes pokkaa pyytää multa taas apua. Menköön ammatti-ihmisen kanssa puhumaan jos niin ahdistaa.
Kyllä minäkin juttelin psyk.sairaanhoitajan kanssa tällä viikolla ja menen keskustelemaan hänen kanssaan. Jatko eli terapiantarve ym selviää sit aikanaan. Vaikutti puhelimessa ainakin tosi pätevältä ja mukavalta.
Huh! Kylläpäs helpotti tän näppäimistön hakkaaminen