No peilaanpa ihan sinua sinulle MM; itse sanot että olen Jumala ja voin siis toimia kuten Jumala peilatessani, eikö?
Kyllä, pidän edelleenkin sinua jumalana, jumalan osassa, jumalan asialla, jumalan ilmentäjänä. Sinusta ei minulle jää jäljelle muuta kuin jumalaa - otanpa taikka jätän.
Toimiessani kuten jumala toimii, peilaan muilla itseäni ja itselläni muita. Jumala näkee (vain) jumalan. Jumalana en kuitenkaan tee kenellekään yhtikäs mitään - vaan he käyttävät minua.
Siten en voi, en kerta kaikkiaan voi muuttaa kenenkään kemioita muuta kuin sen kautta, että minä hänessä muutun osana hänen muutostaan.
Ootan siis aikani, vuotan viruenkin. Muutos on hänen käsissään.
Näinkö on näreet?
Eipä sentään: minä muutun ja hän minussa muuttuu osana muutostani.
Siten - eräänä päivänä - voi käydä niin, että ilmaannun takaisin hänen silloiseen elämäänsä ja kerron hänelle silmieni avautuneen.
Tosiasiassa olenkin tällöin kykenevä näkemään itseni hänessä toisinkin
ja tunnistamaan toisinkin häntä itsessäni.
Eikä näin olisi voinut käydä ilman "ykseyden välittäviä tekoja" eli ilman tuon toisen ihmisen itsessäänkin läpikäymää, ympäristön tukemaa muutosta, jonka osallisuudesta minä hänessä olen tietämättänikin nauttinut kaikki nämä "vihanpidonkin" vuodet.
Joka tapauksessa, ei kai huonot kemiat ole korjattavissa, miten muka? Mitä teet jollekulle ihmiselle, jonka kanssa tuntuu ettei synkkaa? Yleensä kai sellaisia vältellään. Vaikka Jumala olisi luonut koko systeemin, hän lie sen yläpuolella ja muille jää kokeminen.
On monta vaihtoehtoa - murhasta avioliittoon, karmallisuudesta armoon.
Avioliitto onkin "hyvän näkemistä pahassa" - armon työskentelyä.
Koen olevani kenen hyvänsä aviopuoliso - paitsi milloin en koe, ja silloin se murha-puoli on niskan päällä.
Enkä pidä Jumalaa jonakin ylätasoon rajoittujana
vaan alatasoja myöten läsnäolija-kokijana.
Eli sinuna. Kokeakseen pitää vain unohtaa ensin.
Sillä kun on kaiken kokenut, ei voi kokea mitään uutta
ilman unohduksen syliin antautumista.
Noista kolmesta henkilöstä, kahden kanssa välit poikki - eivät halua kuulla itsestään totuutta suustani, se on totta - oikein kuulen että ei tavata - yksi mielellään vääristelee ja naputtaa, siksi pakko peilata takaisin että saa jonkin rauhan. Sitten erikseen on pari henkilöä palstalla jotka sanovat ykskantaan, kemiat eivät kohtaa - vaikka siis Jumala on luonut kaiken ja hlö puhuu kovasti Jumalasta - ja toinen nauttii siitä että on aina vastahankaan. Luoja on kai sitten luonut hänetkin.
Oletko kertonut hänelle, tälle yhdelle, että olet se, josta hän niin paljon sinulle puhuu - se jumala? Leuat voivat loksahtaa, kun tutun kasvot tunnistaa epäuskoltaan.
Vastahankaus on molemminpuolista kitkaa,
ja totuus, jota ei haluta kuulla, on mielipide,
suhteellinen näkökanta - esitettävissä muiden näkemyksiä vastaan
tai niillä torjuttavissa.