Kokonaisuuden kannalta on kai aivan sama mitä sanaa käyttään, kun samasta asiasta kerran puhutaan. Sen enempää ketään tai mitään leimaamatta tai syyttämättä, voidaan todeta, että terminä harhauttaminen ja harhassa eläminen on tiedettyjen tosiasioiden kieltämistä, samoin kuten syntiin lankeaminen, ihan hienoisella nyanssierolla vaan. Vai
Kaksinaisuuden läpikäymisella ja kaksinaistamisella tarkoitat tämän maailman ilmenemistä polariteettiakselilla, joiden päillä on toisistaan poikkeavat nimitykset?
Maailmassa
on polariteetit: hyvää ja pahaa, valkeutta ja pimeyttä, tietoisuutta ja tiedostamattomuutta, jne.., myös ymmärrettävissä havaittuina toteamuksina, vaihteluvälikenttien akselinpäitä, (jotka tarkoituksellaan kuvaavat ymmärryksemme laajuutta). Kuitenkin, ne ovat YHTÄ KAIKKI, kuuluvat kaikki kokonaisuuteen, jonka näiennäisyyksien takaisen, perimmäisen harmonian ymmärtäminen lienee vielä osittain käsityskykymme ulottumattomissa. Siltä pohjalta tuomitseminen saattaa hyvinkin todennäköisesti johtaa ainakin olotilalliseen eksymiseen Kaikkeuden harmoniasta.
Marjareissulla kuljemme tuttua polkua, jonka kivet ja viitat ovat siellä aina olleet opastamassa meitä, niin että vaikka mikä susihukkanen seuraamme lyöttäytyisi omine intentioineen, tiedämme silti missä mennään.
No, elämän laatu on kuitenkin laajeneva ja eteenpäin pyrkivä, joten polunreunat kaluttuamme, mielimme marjastaa myös tuttujen seutuvien ulkopuolelta, seuraten jotakin polkua pidemmälle kuin koskaan aikaisemmin.. Etenemme vanhmpien varoittavat sanat korvissa kaikuen, katse ja aistit tarkkoina, tutkaillen jokaista uutta maisemaa, polunmutkaa ja mätästä... Tai sitten voimme innostua pusikkojen marjaisuudesta siinä määrin, että tietoisuutemme valppaus herpaantuu.. Tuokkosemme kyllä täyttyy, ja mahamme saa makeaa, mutta iltahämyn laskeutuessa metsään, olemme eksyneet.
Tilanteeseen joutuminen viattomuuttaan - väkipakolla tai todella tietämättömyyttään, että näinkin voi käydä - on eri asia, kuin tieten tahtoen, hyvää tarkoittavista ohjeista ja varoituksista piittaamatta kirmata kotipolulta vaan mahdollisimman kauas umpimetsään, ja unohtaa ne marjatkin poimimatta matkan varrelta.
Siis ilman mitään tuomintaa, tapoja edetä ja kulkea on monia - kotiin vihdoin palatessa katsotaan, kenen (matkan varrelta hankitut)eväät on minkäkinmoiseen hyvinvointiin riittäneet, vieläkö on tuokkosessa tuliaisiakin...
Hän, joka ei tiedä tietävänsä, on lapsi.
Kun tuntee sisäisen lapsensa, on aikuinen.
Kun katsoo näitä molempia itsessään, on kykenevä vanhemmuuteen
- yllään kokemuksen "tieläisyyden" tuoma "tiedon viitta".
Kokemuksen viitta on se, joka sitten wanhana lämmittää lasten lapsille opettavaisia tarinoidessa