Ei eläin todellakaan halua itselleen kärsimystä, mutta ei hän nähdäkseni ole sitä vastaankaan, niinkuin en minäkään ole jumalana/luojana kärsimystä vastaan.
Kuitenkin minusta tuntuu siltä, että kaikki "bioaines", so. elämän ilmaus aineessa ja aineen kautta,
pyrkii välttämään kärsimystä,
missä opastajana toimivat kipu, tuska, pelko ja varominen.
Ja itse tunnistan perin juurinkin olevani kärsimystä vastaan kanssaluojana.
Kärsimyksellä kun ei voiteta mitään muuta kuin lisää kärsimyksentuntoa,
jossa tiivistyy kauna, katkeruus, uhrimielisyys - ja väärinkohdelluksi tulemisen revansseeraus!
Siksi onkin tähdennetty sitä, että mestari (joka asuu pyhänä lehmänä meissä)
on laisinkaan... kokematta... kärsivänsä... enää... mitenkään.
Kyse on korkeasta itsehillinnän ja itsekurin asteesta, mutta myös siitä ymmärtämyksestä, jonka valossa kärsiminen on harhaan samastumista eli itsensä tahdittamista harhan elkein eli myös kollektiivisen kärsittämisen kiertokulkua ruokkien.
Eläin ymmärtää korkeammilla tasoilla olevansa luojan väline, jotta jumala/ihminen ymmärtäisi enemmän itsestään.
Joten miksi eläin jättäisi kertomatta ihmiselle kärsimyksen tuottamisen olevankin julmuuksien itselleen pedaamista?
Eikä jätäkään, vaan eläinkin ilmaisee jo pelkällä katseellaan hätänsä silloin,
kun ihminen unohtaa "mitä rakkaus tekisi nyt".
Jumala/ihminen LUO eläimelle ja samalla itselleen kärsimyksen energian ajatellessaan tuottavansa kärsimystä. Ei ole uhraamisen prosessia tai uhrina olemisen tietoisuutta, muuta kuin sen ihmisen/jumalan tietoisuudessa, joka ne tietoisesti luo tai hyväksyy. Eli: nähdäkseni eläin hyväksyy ja ANTAA ANTEEKSI sille aiheutetun kärsimyksen, mutta antaako ihminen, joka on kärsimysenergian luonut, anteeksi itselleen? Niin päästettäisiin tilanteeseen sidottu energia vapaaksi.
Niin. Katumuskaan ei ole hyve silloin kun itsesoimaukseen jäädään kiinni.
Uhraaminen on ihmisen heiniä kylvettäväksi ja niitettäväksi - ja puitavaksi.
Juuri puinti työvaiheena ratkaisee sen, mitä valitsemme seuraavaksi:
tuotammeko uutta kärsimyshistoriikkiä vai sanoudummeko irti siitä väärinteon itseään toistavuudesta,
että kohtelutamme muita toisin kuin itseämme soisimme kohdeltavan.
Eläin, joka uhrataan sen takia, että miellyttäisimme jotakin näkymättömissä luuraavaa "korkeampaa instanssia",
ei voi aavistaa, miksi se tapetaan - ellei ruuaksi.
Sitä kun ei voi hyväksyä, mitä ei tiedosta.
Ja näin ollen lopullinen syyntakeellisuus, vastuu valinnoista, kuuluu ihmiselle itselleen.
Eläin ei voi antaa minulle mitään sellaista anteeksi,
mistä sillä ei ole eikä voisikaan olla harmainta aavistusta.
Jopa oletus siitä, että "taivaassa eläin kyllä ymmärtää", on pelkkää idealismia ja vastuunsiirtoa.
Jokaikinen olento täällä maan päällä todellakin ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, paitsi ihminen. Ainoa keino poistaa negatiiviset tietoisuuskerrokset on ymmärtää niiden olevan ihmisen/jumalan itseään varten luomia eikä enää jäädä kiinni niihin. Näin ne häviävät jumalan/ihmisen tietoisuudesta vähän kerrallaan kunnes: Olemmekin jo paratiisissa.
Kuinka ihminen, kuten sinä tai minä, voi tietää muiden luontokappaleiden tietävän,
vaikka emme näemmä tiedä kuin että emme tiedä?Tuo paratiisi, sehän on välitila, josta erkanimme ja johon kokoonnumme:
Paratiisissa on erillisyyteen sijoittuneita elollisia,
jotka eivät vielä ole tietoisia siitä, että erillisyys erottaa.
Täten kehityksen myötä ihminen tulee jälleen kohtaamaan paratiisitilan
olotilana, jossa vallitsee rauha ja hyvä tahto, sopusointu sekä yhtä pitämisen tuntu.
Kuitenkin tästä jatketaan eteenkinpäin, siihen olotilaan,
jossa vallitsee yhden kokemus itsestään moninaisuutensa kautta.
Sehän on juuri se kaikkeuden tiivistyminen pisteeksi,
josta tähtikylvö lähtee uudelleen ja uudelleen
kehäytymään - paratiisin kautta.
