Kuinka sisäinen jumaluus voi olla eristyksissä ykseydestä,
semminkin kun ykseyttä ei voi kokea olematta yhtä kaiken kanssa?
Eli kun väitetään "olen kokenut ykseyden",
siitä puuttuu vielä paljon:
Olivatko muut läsnä yhteisessä kokemuksessa;
kokivatko kaikki "yhteen ääneen" itseään ilmaisten?
Kun puhutaan narsismista,
unohdetaan tai ei kyetä erottamaan,
että kaikkeuden ollessa yhtä
toiseudelle ei enää jää sijaa
- ei ole mitään, mihin verrata itseään.
Siten narsismi on kiinni juuri toiseudesta,
itselleen eron tekemisestä muiden erillisyyttä vasten.
"Narsismin jumala" - eikö kyseessä olekin yksin olemisen kokija?
Sillä ennen muita, ennen luotujaan, ennen noita muita minua itseäni vasten
ja minä heitä,
ei ole kuin jakamaton läsnäolon kokemus.
Enemmänkin - tai vähemmänkin:
Jakamatonta läsnäolon kokemusta ei ole,
kun ei ole mitään, mille ja minkä kera olla läsnä.
Siten ajattelen narsismin merkitsevän sitä,
että yhden tajunnan jakaja yrittää yrittämistään
olla Jakamaton itse.
Eikä sitä voi yrittämisellä laittaa olemaan,
mitä jo on olemistaankin.
Eli ihminen ei kykene olemaan jumala
muuten kuin antamalla Jumalan olla Jumala, niin kuin tämä jo onkin.
Jatkuvuudessa. Se on: jokaisen toisenkin kautta ilmeten.
